kuka minä olen?

Kuka olen?

Miksi elän ja hengitän?

Mikä on elämäni tarkoitus?

Tuoda iloa ja onnea muille?

Kulkea vain virran mukana?

En enää tiedä kuka olen ja mitä haluan.

Kun viimeksi todella elin, menin miten halusin.

Aloin elämästä kärsiä, en voinut minnekään mennä.

Löysin ilon, korvaamattoman tuen.

Häneen nojasin ja uskouduin.

Elin hänelle ja hän eli minulle.

Kun viimein pääsin ovesta ulos,

aloin taas elää normaalia elämää.

Kun pystyin suunnittelemaan tulevaisuutta,

käymään yksin ulkona..

Tulin epävarmaksi.

Muutin elämäni kerralla,

sain siihen paljon tukea,

mutta myös varoitusta.

Minun tulisi ottaa elämäni haltuuni

muttei kerralla liikaa etten katuisi.

En voinut ymmärtää, miten voisin katua elämää?

Nyt sen ymmärrän. Ehkä.

Olen uudessa paikassa, yhdessä puolisoni kanssa.

Olen saanut kavereita, olen päässyt työssä eteenpäin.

Tulevaisuus näytti hetken kirkkaalta ja loistavalta.

Miksi siis minua masentaa?

Miksi seinät ahdistaa ja haluaisin vain huutaa?

Peiton alle käpertyä ja kaiken unohtaa..

Rakastan, mutta mitä?

Sitä että hän on vierelläni?

Turvallisuutta ja tuttua?

Häntä kaikkine hyvine ja huonoine puolineen?

Koska se on tuttua?

Tuntuu kuin olisin umpikujassa.

En tiedä mitä teen. En tunne tätä elämäkseni.

Olen onnellinen, mutta kaipaan silti jotain.

 

mainonta naiseudessa

Mainokset, ne kauniit ja täydelliset naiset, ne jotka näyttävät missä tahansa salaperäiseltä ja seksikkäältä. Mainoksen naisista on tehty täydellisiä ja hyvinkin seksistisiä. Mutta niinhän se menee, on aina mennyt, seksi myy.
Ajatellaan vaikka omena mainosta, kaunis,hieman jopa kiihottava nainen ojentaa omenaa JA meikitön, kaupan vaatteissa oleva, ehkä hieman ylipainoinen nainen. Tottakai ensimmäinen houkuttelee enemmän.
On olemassa monenlaisia mainoksia joissa mukana on ihminen,nainen. Osa on todella kauniisti ja taiteellisesti tehty, osa muokattu tunnistamattomaksi, viety naisellisuuden muodot kokonaan pois.

Siispä kiteytettynä mainosmaailmassa nainen on seuraavanlainen: pitkät tai muuten muodikkaat hiukset, täydellinen, salaperäinen meikki, huolletut, pitkät kynnet, rohkeat vaatteet ja todella,todella laiha ja suuret rinnat.
Ja mistäpä me naiset otamme ihanteita, mediasta. Sitten ihmetellään miksi suurimmalla osalla naisista on järkyttävän huono itsetunto ja todella suuri stressitaso itsestään sekä ainainen taistelu painon kanssa.


Tiedän ettei niistä tulisi ottaa mallia, koska se ei ole realistista. Nythän onkin alettu jopa mediassa hieman panostaa asiaan, mainostetaan ja korostetaan hieman enemmän luonnollisuutta ja sopusuhtaista vartaloa. Mutta kuitenkaan tämä ei riitä, menee aikansa ennenkuin ihminen tottuu ajatukseen että voi olla muutakin. 


Itsekin olen mainonnan uhri. Kadehdin erilaisia piirteitä naisissa; hiustenlaitto taito, kynnet, silmät, hoikkuus, rinnat, pituus, meikki... pinnallista, mutta totta.
Tottakai on luonteenpiirteitäkin, mutta ne ovat ihan eri aihe, nyt keskitytään ulkoiseen puoleen, sillä sitähän mainonnassa käytetään.

Jo pienestä pitäen päähämme iskostetaan ajatus naiseudesta, miten tulee olla ja käyttäytyä, miltä näyttää ja tuntua. Naisen tulee olla hiljainen ja myöntyvä, mutta kuitenkin oman päänsä pitävä, heikko, miehen apua tarvitseva ja itsenäinen. Panostaa ulkonäköönsä ja urheilla. Syödä vähän ja terveellisesti sekä osata kokata. Hiukset tulee harjata joka välissä, ja rintoja korostaa, pieni rintaisuutta ei tule näyttää. Myöskin normaali tai isompi takamus ja jalat tulee peittää löysemmillä vaatteilla. 


Mutta entä jos haluaisi täyttää kriteerit muttei pysty, tai toisinpäin?
Tuleeko naisen esim. mennä leikkauksiin jotta miellyttäisi muita, vaikka perhettään josta on saanut pahimmat kritiikit?
Tuleeko naisen olla muuta kuin oikeasti onkaan?
Kuinka voimme olla oma itsemme, kun paineita tulee joka puolelta?
Kun päähän on tarttunut lapsuuden/nuoruuden kritiikit jotka ovat koko ajan mielessä?

Elämän muutokset

Elämä muuttuu koko ajan, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa aina samanlainen, aina samat ajatukset ja tunteet eri asioista. Silti saamme ryppyjä, huomaamme ajattelevamme eri tavalla ja muuttavamme tyyliämme.

Ehkä aikuistumme koko ajan huomaamattamme. Olen itse miltei järkyttynyt huomattuani, kuinka en aina ole enää se sama ihminen. Toisaalta osaan edelleen pitää hauskaa ja sisäisen lapseni esillä. Mutta, myös eri asiat alkavat tuntua tärkeiltä, koti-iltoja/viikonloppuja arvostaa enemmän kuin ennen, sitä että puolison kanssa saa olla viereikkäin ja katsoa typeriä ohjelmia. Enää ei "jaksa" lähteä kavereiden kanssa oikein minnekään, varsinkaan rilluuttelemaan. Tyyli muuttuu hieman rohkeammaksi, mutta kuitenkin aikuismaisemmaksi, vaatteet paljastavat ettei olisi niin sietämättömän kuuma,mutta kuitenkin peittävät. Korkokengät eivät ole enää ihanimmat kengät, vaan ne kuluneet töppöset.

Enää ei suunnitella seuraavan viikon tapahtumia ja menemisiä, vaan tulevaisuun taloa, joka on käytännöllinen asumisen ja siivouksen kannalta, jossa on tilaa vieraille ja ehkäpä lapsille?!

Tottakai edelleen ollaan itsekkäitä, mutta enemmän ajatellaan myös muita, otetaan vastuuta enemmän ja huolehditaan kaikesta paremmin.

Olen viimeaikoina miettinyt useasti perhe-elämää. Eihän minusta äidiksi olisi, ei minulla kärsivällisyys riittäisi enkä osaisi tarpeeksi pitää huolta. Mutta kuitenkin, mielessä käy väkisinkin, millaista se olisi kun lähellä olisi oma jälkeläinen, oma lapsi josta huolehtia, joka pysyisi koko elämän?

Olisi oma talo missä lapsella olisi oma huone ja lelut, kuinka aamuisin laittaisin terassille aamupalan lapselle ja miehelleni, päästäisin koiran pihalle kirmaamaan. Päivällä siivoilisin ja laittaisin pihaa, leikkisin lapsen kanssa ja laittaisin päiväunille, jonka aikana valmistaisin aterian koko perheelle.

Toki tähän kuuluu kaikkea muutakin kuin kultaiset unelmat, vaipanvaihto, öiset valvomiset, sairastumiset, miehen huonot työpäivät.. Perheen äidit joutuvat kyllä koville! Pitää nyt huolta kodista, lapsesta ja miehestä, eikä koskaan lomaa!

Mutta, se taitaa silti olla sen arvoista, sillä miksi muuten perustaisimme perheitä?

Nähdä onnellisuus lapsen jokeltamisessa, hymy rakkaansa huulilla, tuntea pienet sormet käsissään, miehen voimaa antava halaus aamuisin ja töistä tullessa. 

Tätä juuri tarkoitan, en ole koskaan nähnyt,enkä halunnut nähdä itseäni äidin roolissa, olen vain halunnut olla se rakastettu nainen ja pitää koiria lapsinani. Elää rivitalossa ja käydä säännöllisessä työssä. Mutta nyt, rivitalo on vaihtunut omakotitaloon lastenhuoneen kanssa, koira edelleen lapsena, mutta kaipaus ihmislapseen tullut, hyvänä pidetty nainen; se olen edelleen, mutten enää panosta itseeni niin paljoa. Vietän jo toista täysin meikitöntä päivää ja siivoilen sekä suunnittelen viikonlopun ruokalistaa!

Menemme tänä viikonloppuna mieheni kanssa katsotaan siskoni lapsia, jotta hän pääsee hieman lomailemaan. Pääsemme miehen kanssa harjoittelemaan ja kokemaan perhe-elämää muutaman vuorokauden ajaksi, hiemanhan se pelottaa, mutta toisaalta odotan sitä innolla!

Kesä ja Kärpäset

 

Lämmin, valoisa, sade, vihreys, värit, vastaleikatun nurmikon tuoksu, ne tulevat ensimmäisenä mieleen kun ajattelee kesää. Ja tietysti perussiivous, ikkunoiden pesu, kärpäset ja mäkäräiset..

Viime viikon nautin lämmöstä, kuinka ihanaa olikaan loikoilla pihalla tai rannalla ja nauttia kesäpäivistä. Töissä olo ei kuitenkaan sillä helteellä mitenkään erityisen mukavaa ollut, mutta en silti olisi yhtään hellepäivää vaihtanut.

Talvella on pimeää, lähinnä valkoista ja tumman erisävyjä, toisin kuin kesällä. Luonto kukkii, lähinnä vihreällä pohjalla olevat värit suorastaan säkenöivät, keltaiset voikukat, valkoiset metsätähdet, kirjavat lupiinit sekä naapurin punaiset ruusut. 

Myös vaatetuksessa olen huomannut eron, talvella tummat sävyt saavat huomiota, mutta kesän tullessa vaihdetaan väreihin, tai ainakin itse teen niin.

Ja sen kyllä huomaakin, sain juuri paketin tilaamiani vaatteita sekä tekokynsiä, värejä värejä ja värejä! En varmaan koskaan ole edes kuvitellut käyttäväni niin räikeää toppia tai mekkoa, kirkkaan keltaisesta paidasta puhumattakaan.

Mutta ehkä se vain kuuluu kesään, kun luonto kukkii haluaa myös itse hehkua.

Näyttää kuuluvansa vuodenaikaan, nauttivansa lämmöstä ja väreistä. Ehkäpä silloin myös piristyy entisestään, sillä auringon valo vaikuttaa ihmiseen monella eri tavalla, 

 saamme D-vitamiinia jota emme muuten yleensä saisi tarpeeksi, esimerkiksi psoriaksesta kärsivät saavat helpostusta ihon punoitukseen ja kutinaan, ja muutenkin "valohoito" piristää kummasti mieltä.

Kesällä myös tehdään enemmän, sillä enitenhän meillä vapaata ja lomaa kesällä on. Lähdemme erilaisille festareille, tapahtumiin, sukulaisten luokse tai ulkomaille. 

Ja kun järjellä ajatellaan, mieluummin erilaisissa tapahtumissa tai festareissa aikaa viettää lämpimässä ilmassa, kuin keskellä lumi- tai räntäsadetta.

Turhuudet

Jokaisella on varmasti omat tietyt turhuudet joita harrastaa. Minulla on meikkaus ja tekokynnet.

Rakastan laittautumista! Olen varmaan edellisessä elämässä ollut jokin prinsessa,  sillä nautin kun saan rauhassa viettää aikaa peilin edessä. Varsinkin silmien meikkauksesta pidän, saatan joskus vapaapäivinä meikata useamman kerran kun haluan kokeilla jotain uutta.

Ja kulmat. Jos näen jollain naisella huolittelemattomat kulmat, kauhistun ja ajattelen, eikö tuo omista peiliä! Tietysti jokaisella on oma tyyli ja mieltymykset, mutta minun mielestäni jokaisen pitäisi hieman siistiä kulmakarvojaan, emmehän elä enää kivikaudella

Tällä hetkellä suosin suht luonnollisen näköisiä ohuehkoja kulmia sekä tummia silmänrajauksia värikkäillä luomiväreillä.

Olen hullaantunut varsinkin pinkkiin ja vihreään. Tänään laitoinkin vaaleaa vihreää sisänurkkaukseen sekä ylös ja tummempaa kohti ulkonurkkaa. Alaluomelle en tänään laittanut  yhtään väriä, vedin vain paksun eyelinerin sekä kajaalia.

Meikkauksen jälkeen tartuin hiuksiini ja aloitin juurien kihartamisen jotta saisin lisää tuuheutta, lisää volyymia. Tällä hetkellä pidänkin tuuheista hiuksista ja mieleni tekisi juuriin ottaa permanentti, eipähän ainakaan ihan heti lätistyisi.

Tekokynnet. Mitä tekisinkään ilman niitä! Työni vuoksi minulla ei pysy pitkiä kynsiä vaan ne haurastuvat ja katkeilevat, joiden vuoksi pureskelen loput..

Siispä, laitan tekokynnet aina kun vain mahdollista. Aiemmin laitoin vain viihteelle, mutta nykyään saatan laittaa jos on vaikka 2vapaa päivää putkeen.

Tänäänkin kävin hakemassa uusia kynsiä, jotka lakkasin liukuvärjäyksellä vaalean-hopean-lilaksi valkoisilla kärjillä. Kiitos ystävälleni joka näytti minulle liukuvärjäys tekniikan.

Muistot

 Meillä kaikilla on muistoja, sekä hyviä että huonoja. Ilman muistoja, emme olisi sellaisia kuin olemme. 

Menneisyys voi olla raskas taakka, ja meillä jokaisella on varmasti vaikeita asioita, muistoja jotka satuttavat enemmän kuin kukaan voi kuvitellakaan.

On myös muistoja, joihin palaamme aina ja saamme niistä voimaa.

Voimme muistella nuoruuttamme, sitä lämmintä kesää mummolassa, auringon laskua rakkaan kanssa, teinivuosien ystäviä.

Itse muistelin tänään koko elämääni. Kuinka lapsena oli huoletonta, voi,kuinka voisinkaan palata siihen aikaan!

Ensimmäistä rakkautta. Olen miettinyt lähiaikoina paljon rakkautta.

Kuinka huomaamattani alan hymyilemään muistellessani yhteisiä luisteluhetkiä, sitä kesäiltaa kun ajoimme auton parkkiin ja nautimme ystäviemme seurasta, kun ukkosella pidit minusta kiinni ja silitit päätäni, kylminä talviöinä hait lisää peittoja etten palelisi. Kun hakkasit halkoja ja minä kasasin niitä. Kun olimme sylikkäin ja katsoimme ohjelmiamme, kun nauroimme peleillemme.

Kun olin onnellinen.

Voiko näihin aikoihin palata? Kannattaako ottaa riskiä että saisi sen kaiken takaisin?

Haluan, vaadin hellyyttä ja rakkautta, huomiota ja kauniita sanoja. Nautin kun saan olla keskipisteenä, mutta myös ahdistun siitä helposti. Kuin nyt. Nautin, mutta samalla se tuntuu väärältä.

On kuin eläisin sumussa, olen mutten kuitenkaan ole. Näen ympärilleni  mutten tarpeeksi kauas. Yritän liikkua jotta näkisin paremmin, mutta jalkani ovat sidotut. Haluan hypätä tuntemattomaan, mutten uskalla. Pelkään että kaikki rikkoutuu ja menetän rakkaimpani. Vaivun unelmiin, niihin uskomattomiin muistoihin.

Saan voimaa kun muistan mitä olen joutunut kestämään, mistä kaikesta olen selvinnyt. Mutta samantien hajoan, kun muistan mitä olen menettänyt. 

Kuinka pääsee muistoista irti? Miksei voi vain palata ihanimpiin muistoihin ja elää niissä uudelleen ja uudelleen?

 

Lapsuuden haaveet

Meillä jokaisella on varmasti ollut lapsuuden haaveita, osasta olemme saaneet pidettyä kiinni, osa on vain karannut.
Olin viikonloppuna kertonut uudelle tuttavuudelleni elämän kertani, ainakin kuulema. Muistan itse sen, että olin kertonut unelmistani kun hän oli saanut omituisen tunteen minulle.


Perheelläni ei ole helppoa ollut, joten meidän lasten oli pakko etsiä jokin pakokeino todellisuudesta, minulla se oli unelmointi. Unelmoin hevosista, pilvilinnoista joihin ei vaikeudet voisi koskaan päästä. Unelmoin elämän työstäni, joka taisi silloin olla yllättäen, hevostenhoitaja tai eläinlääkäri, muuttuen kampaajaksi ja ties miksi muuksi.


Yksi unelmani on ollut, hyvä mies. Lapsena näin paljon huonoja miehiä, kuinka julmia he voivat olla sanoiltaan, kuinka äkkipikaisia käsiltään, kuinka he muuttuivat sekunnissa raivon partaalle. Olla tunteettomia, ja sitten pyydellä anteeksi.

Siksi kuvittelinkin unelma mieheni. En muista enää tarkkoja ulkonäkö seikkoja, yksi oli jossain vaiheessa suklaasilmät ja tumma tukka. Tämä nyt on nykyään tosin monesti muuttunut.

Asiat, jotka ovat todella jääneet mieleeni, olivat: varakas, laittaa ruokaa ja hieroo minua.
Asioille on perustelutkin,
varakas koska olemme aina olleet köyhiä ja joutuneet miettimään mihin on milläkin kerralla varaa.
Laittaa ruokaa, sillä itse en siitä vain pidä! Luultavasti pitäisin kokkaamisesta jos osaisin kunnolla, mutta onhan se paljon mukavampi kun toinen tekee ruokaa.
Hieroo minua, sillä selkävikaisena minulla on useasti selkä,hartiat ja niska todella jumissa, ja miten hyvältä hieronta muutenkin tuntuu.


Unelmoin myös naimisiin pääsystä, olenkin päättänyt, että jos mikään muu ei onnistu, niin aion silti mennä naimisiin alle 30-vuotiaana.


Mutta onko lapsuuden haaveet todella niin tärkeitä?
Elämähän muuttuu, asiat ja arvot muuttuvat, tuleeko unelmista silti pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä?
Vai onko unelmat vain pakokeino arjesta, ikävästä todellisuudesta? 

Toisaalta, ilman unelmia ja haaveita maailmamme olisi paljon harmaampi.