maanantai 14. maaliskuuta 2011

Viikonlopusta

Hieman viikonlopun kuulumisia.

Perjantaihan minulla menikin suurimmaksi osaksi töissä, ihanat 11h.. Mahtava yllätys kuitenkin odotti minua kotona, rakas Koira oli koko päivän yksin luonani, eikä ollut tuhonnut mitään! <3
Sää ei ollut mikään hyvä, pakkasta, tuulta ja lumipyry. Lähdimme kuitenkin tuiskua vastaan ja kävimme tunnin lenkin, sen jälkeen kasvoni olivat jo niin jäässä että oli pakko päästä sisälle lämmittelemään.
Loppuillan vietimme rauhallisesti kotosalla, leikkien ja harjoitellen, ja lopulta minä koneelle, Koira sylissäni.
Kunnes, yöllä herään painajaiseen, katson kelloa, 03.20. Miehen piti tulla luokseni baarin jälkeen,ja koska häntä ei näkynyt ajattelin soittaa ettei mitään ole tapahtunut.. Tämä oli kuitenkin virhe.
Mies ei heti vastannut, vaan soitti hetken kuluttua takaisin, aivan raivona ja kännissä. Hän oli mennyt huoran luokse. (tyttö,joka on kihloissa,ja jonka kanssa miehellä oli salasuhde)
Tietysti suutuin,olihan hän luvannut ettei ole tytön kanssa enää missään tekemisissä, ja kuitenkin oli sen luona. Sanoin jatkavani unia.
Pian veljeni soitti, tule hakemaan mies! Ihmettelin veljeni outoa äänen sävyä ja nousin hakemaan miehen.. kun pääsin pihaan, näin että veljeni oli kaatunut lumeen, ajattelin että humalassa kompastunut. Sitten huomasin, veljeni ja mies sotivat sanoilla.. Kun mies tuli autoon, hän ei suostunut kertomaan mitä oli tapahtunut. Myöhemmin sain kuulla että veljeni oli käskenyt miestä pitämään minua hyvänä ja mies oli suutuspäissään käynyt veljeni kurkkuun.


Lauantai meni väsyneenä töissä, 12h putkeen. Kun kuitenkin pääsin töistä, hain Koiran mieheltä luokseni ja aloin hemmotella itseäni, kynsi ja kasvonaamio, jonka jälkeen ihanat uudet tekokynnet paikoilleen. Tarkoitukseni oli lähteä nais seurueella viihteelle, ulkoiluttamaan uusia saappaitani :)
Pian olin valmis lähtöön, vein koiran illaksi hoitoon ja aloitin illan ajelulla ystäväni kyydissä. Kävin toisen ystävättäreni luona iltaa istumassa ja rupattelemassa, pian lähdimmekin taas ajelulle ja haimme lisää naisia seuraan baariin.
Tulihan sitä otettua, mutta kyllä pidettiin hauskaakin! Tanssimme, juttelimme, tanssimme, selvitimme riitoja ja tanssimme!
Jatkoillakin käytiin ja selvitettiin loppuillan tapahtumia (ulkomaalaisjoukko kävi eräiden seurueemme henkilöiden kimppuun) sekä pidimme vielä hauskaa.
Aamuyöllä sitten lähdimme kotia kohti, jotta kuski ei ihan sammuisi rattiin, kävimme vielä hakemassa miehen luokseni (en tiedä miksi halusin hänen viereensä!) ja nukkumaan, jota kestikin su iltaan asti! Tulipahan ainakin univelat nukuttua.

torstai 10. maaliskuuta 2011

rakkaus

Parantumaton romantikko kun olen, niin aloin miettiä rakkautta.
Mitä se on?
Tunne, jonka jokainen haluaisi tuntea. Olomuoto, joka saa hehkumaan.
Hetki, joka saa kaiken romahtamaan.

On sanottu, että rakkauden voi jakaa neljään eri osaan:
eroottiseen, veljelliseen, jumalalliseen ja romanttiseen rakkauteen.

Itse en allekirjoita yllämainittua, mielestäni rakkautta ei voi jakaa osiin, sillä rakkaus on joka paikassa, jokaisessa asiassa, teossa, emme vain aina ymmärrä sitä.

Yritin miettiä suurimpia rakkauden tunteita jotka minulla on ollut. Mieleeni tulee asioita, joita olen edellisissä parisuhteissani kokenut.

Kun olin riidellyt perheeni kanssa ja kävellyt n.10km vesisateessa silloisen puolisoni luokse, muistan miten hyvältä, taianomaiselta, minusta tuntui.
Hän vei minut sohvalle, kiersi viltin ympärilleni ja toi keksin.
  Ei varmaan kuulosta ihmeelliseltä, mutta tunne oli jotain sanoinkuvailematonta.
Kun olin todella pahasti sairaana, en pystynyt liikkumaan enkä puhumaan, hän oli koko ajan vierelläni. Pyyhki otsaani, peitteli paremmin, otti syliinsä, silitti hiuksiani ja sanoi kauniita, lohduttavia sanoja.

Muistellessani näitä asioita, voisin ruveta itkemään. Kuinka muistot voivatkaan nostaa pintaan sen lämpimän, huumemaisen hyvänolon tunteen.


Ja kuinka sen jälkeen tunne häviää, ja jättää jälkeensä suunnattoman kivun.
Olen miettinyt, ehkä rakkaus on asia, jota ei koskaan saisi päästää kokonaan valloilleen. Ehkä pitäisi aina kahlita hieman rakkautta, jota voisi pahimpina päivinä ottaa, ja muistaa, ettei kaikki olekaan niin huonosti.
Ehkä rakkaus on sidottu, kuin viereisessä kuvassa, ja liian suureksi kasvaessaan ottaa kiinni piikkeihin, jolloin tunnemme suurta kipua. Palaamme maan pinnalle.


Mutta onko rakkauden kuitenkaan tarkoitus satuttaa? Onko se jonkinlainen itsesuojeluvaisto, joka satuttaa rangaistaakseen vääristä valinnoista?
En tiedä mielettömämpää tunnetta kuin rakkaus, kuinka se nostaa pilvilinnoihin, ja samaan aikaan tuhoaa ihmisen.

Se antaa uutta toivoa, yhteenkuuluvuuden tunnetta, mielihyvää, poistaa yksinäisyyden.
Se vie elämältä pohjan, raastaa sydäntä, syöksee yksinäiseen pimeyteen.
Ja sitten pelastaa.
Ehkäpä rakkaus on noidankehä, jota meidän tulee vain kulkea yhä uudestaan  ja uudestaan. Mutta sen tiedän, etten vaihtaisi sitä mihinkään, ilman rakkautta emme olisi sellaisia kuin olemme.

sukulaisuus

Yöllä mieleeni tuli ajatus, missä menee sukulaisuuden raja?
Sanotaan, että veri on vettä sakeampaa, mutta meneekö se todella niin?
Ymmärrän jos sukulaisesi on ollu koko elämäsi mukana tapahtumissa, mutta entä jos ei ole ollut?
Laitan esimerkin jotta ymmärtäisit minua helpommin.

Ystävälläni oli hyvin vaikeaa, ainoa sukulainen jonka kanssa oli yhteyksissä, oli hänen äitinsä. Eräänä iltana humalassa oleva serkku työntyi hänen juttusilleen ja yritti koko ajan udella hänen asioitaan, siinä kuitenkin onnistumatta. Serkku jatkoi ystäväni pommittamista uteluilla ja vetosi sukulaisuuteen, hänelle olisi pakko puhua!

Tämän jälkeen ystäväni alkoi puhua serkulleen ja liikkua hänen kanssaan. Mutta missä menee raja?
Serkku joka ei ole ollut yhteyksissä oikeastaan koko elämässä, voiko hänestä todella tulla yht'äkkiä se luottoystävä? Varsinkaan, jos hän ei edes kysele muiden kuulumisia, selittää vain omia "ongelmiaan".

Ystävästäni ei ole tämän jälkeen paljoa kuulunut, hän ei pidä oikeastaan keneenkään vanhaan ystävään enää yhteyttä, kulkee aina vain serkkunsa ja hänen ystäviensä mukana. Olen myös huomannut että ystäväni on muuttunut hyvin huonoon suuntaan serkun seurassa, hänestä on tullut välinpitämätön, ilkeä.

Onko oikein vedota aina sukulaisuuteen, onko se todella enemmän kuin sana?
Voiko se todella mennä lapsuudesta asti olleiden ystävien ohi?
Niiden ystävien ohi, jotka ovat aina vierellä kuuntelemassa?
Onko sukulaisuus tietynlainen rasite johon on aina vastattava?
Jonka luokse on aina mentävä hänen "kutsuessaan"?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

miehet, osa 1

"En ymmärrä miehiä."
Voi, kuinka monesti olemmekaan kuulleet tuon lauseen. Itse käytin sitä tänään, eilen, viime viikolla, oikeastaan viimeiset puoli vuotta.
Silloin erosin puolisostani, jonka kanssa yritettiin uudelleen siinä onnistumatta. 
Tämän jälkeen kuitenkin olemme olleet tiiviisti yhdessä, viimeisen kk ajan olemme asuneet yhdessä, välillä toinen toisen luona.
Teemme yhdessä ruokaa, ulkoilemme, nauramme, itkemme, harrastamme seksiä...on kuin kaikki olisi kuin ennen! Muttei kuitenkaan ole.
Ensinnäkin, hän ei halua suudella minua, ei edes pientä pusua poskelle. Toisekseen, hän sanoi että välittää edelleen,muttei rakasta eikä siksi voi olla kanssani enää. Miksi hän silti tulee luokseni yöksi? Soittaa ja laittaa ikävöivää viestiä..


Tiedän mitä ajattelette, miksi SINÄ haluat olla hänen kanssaan?
Laitetaan hataraa taustatietoa: elimme avoliitossa yli 3v, meillä oli yhteinen omaisuus ja koira, joka on kuin lapseni, sillä en itse oikeita voi saada.
Kun erosimme ja muutin yksin (elämäni ensimmäistä kertaa!) tuntui, etten koskaan ennen ole elänyt! Menin ja kuljin miten halusin, pidin asuntoa juuri sellaisena kuin halusin, sain olla millaisissa vaatteissa tahansa, seurassa tahansa. Olin itsenäinen, riippumaton muista! Kävin jopa parin miehen kanssa treffeillä, mutta se ei tuntunut oikealta..

Kun vielä olimme yhdessä, elämä tuntui enemmän kämppis-elämältä, mutta yksin ollessani, olin rikki, jotain puuttui. Yritin puutetta täyttää erilaisin keinoin, mutta mikään ei auttanut, varsinkaan kun pimeä laskeutui ja tajusin olevani aivan yksin.. Ja se kipu, muistan sen kuin eilisen, kuinka en pystynyt päiviin liikkumaan asunnostani, joka oli täysin pimeä.. pystyin vain itkemään. Se kipu, en saanut henkeä, oksetti, pyörrytti, tuntui että repeän palasiksi..

Kun aloimme exäni kanssa taas liikkua yhdessä, jaksoin enemmän, mikään ei tuntunut ylivoimaiselta ja pystyin mihin tahansa! Tunnen kuuluvani hänen vierelleen, mutta taas toisaalta, tuntuu kuin roikkuisin jossain,mitä ei enää ole. En tietenkään voi saada sitä tunnetta enää koskaan,mitä meillä joskus oli..kuinka voisinkaan,mutta kuitenkin. Vihaan ja Rakastan samaan aikaan.

Eniten mietin, onko minussa jotain vikaa, miksi olemme kuin pariskunta, mutta emme kuitenkaan voi "virallisesti" seurustella. Miksi mies ei suutele minua. Onko hän vain seksin perässä. Vain sen lohduttajan, joka on aina valmis heittämään oman elämänsä hänen vuokseen.
Olen miettinyt asiaa kovasti, miksi siedän tätä p*skaa? Ei ole oikein, että joudun aina pettymään kun hän on mieluummin varsinkin viikonloput muussa naisseurassa, unohtaa minut täysin mikäli saa parempaa seuraa, harrastaa (harrasti) salasuhdetta kihlattuun naiseen...

Olen tullut siihen lopputulokseen, että olen parantumaton romantikko. Kuvittelen että jos jaksan tarpeeksi, pian kaikki on hyvin. Jos unohdan tietoisesti, mitään ei ole tapahtunut. Olen peloissani, en uskalla muuttaa elämääni, pelkään että jään aivan yksin, etten koskaan löytäisi niin ihanaa miestä enää. (mies osaa olla oikeia unelma,ei tosin käy ylläolevasta ilmi...nämä tulivat vasta eron jälkeen)  Ja pelkään ettei kukaan jaksaisi minua. Ihmistä joka ei voi saada lapsia, ei osaa laittaa ruokaa, on vähän väliä sairas, mielikuvitukseton, hellyydenkipeä..

Mutta tiedän kuitenkin, että mies myös ajattelee minua. Hän tietää arvoni ja mielipiteeni. Joten ehkä hän ei halua olla kanssani, koska ei rakasta, koska ei halua, pysty olemaan satuttamatta. Ehkä hän yrittää, etten ottaisi niin tosissani kaikkea, enkä näin ollen kärsisi niin paljoa.

Tänään aloin taas miettiä asioita, sillä minun oli tarkoitus miehen ja veljeni kanssa lähteä parille. Olimme viettäneet oikein mukavan päivän, ja muutenkin kaikki oli mennyt oikein hyvin.
Olin laittanut meikit ja hiukset kuntoon, etsinyt vaatteet ja kengät, jopa pukenut jo kaiken valmiiksi päälle ettei minua tarvitsisi odottaa..
mutta kun lähdön aika tuli, mies soitti minulle että hän tuo Koiran luokseni. Menin ovelle vastaan, otin Koiran ja olin laittamassa häntä sisälle, kun mies huikkasi ovelta, "tulen sitten tänne yöksi!" Käännyin katsomaan häntä hämmästyksissäni, enkö tulekaan mukaan? Mies meni oikein vaivautuneeksi ja tiuskaisi, ihan miten haluat! Petyin niin paljon että sanoin jääväni Koiran seuraksi..
Mikä miehelle oikein tuli taas, eikö hän voi näyttäytyä enää viikollakaan seurassani baarissa? Muuten kyllä voi kanssani liikkua.. Sitten kuitenkin olettaa tulevansa luokseni yöksi..