Meillä kaikilla on muistoja, sekä hyviä että huonoja. Ilman muistoja, emme olisi sellaisia kuin olemme.
Menneisyys voi olla raskas taakka, ja meillä jokaisella on varmasti vaikeita asioita, muistoja jotka satuttavat enemmän kuin kukaan voi kuvitellakaan.
On myös muistoja, joihin palaamme aina ja saamme niistä voimaa.
Voimme muistella nuoruuttamme, sitä lämmintä kesää mummolassa, auringon laskua rakkaan kanssa, teinivuosien ystäviä.
Itse muistelin tänään koko elämääni. Kuinka lapsena oli huoletonta, voi,kuinka voisinkaan palata siihen aikaan!
Ensimmäistä rakkautta. Olen miettinyt lähiaikoina paljon rakkautta.
Kuinka huomaamattani alan hymyilemään muistellessani yhteisiä luisteluhetkiä, sitä kesäiltaa kun ajoimme auton parkkiin ja nautimme ystäviemme seurasta, kun ukkosella pidit minusta kiinni ja silitit päätäni, kylminä talviöinä hait lisää peittoja etten palelisi. Kun hakkasit halkoja ja minä kasasin niitä. Kun olimme sylikkäin ja katsoimme ohjelmiamme, kun nauroimme peleillemme.
Kun olin onnellinen.
Voiko näihin aikoihin palata? Kannattaako ottaa riskiä että saisi sen kaiken takaisin?
Haluan, vaadin hellyyttä ja rakkautta, huomiota ja kauniita sanoja. Nautin kun saan olla keskipisteenä, mutta myös ahdistun siitä helposti. Kuin nyt. Nautin, mutta samalla se tuntuu väärältä.
On kuin eläisin sumussa, olen mutten kuitenkaan ole. Näen ympärilleni mutten tarpeeksi kauas. Yritän liikkua jotta näkisin paremmin, mutta jalkani ovat sidotut. Haluan hypätä tuntemattomaan, mutten uskalla. Pelkään että kaikki rikkoutuu ja menetän rakkaimpani. Vaivun unelmiin, niihin uskomattomiin muistoihin.
Kuinka pääsee muistoista irti? Miksei voi vain palata ihanimpiin muistoihin ja elää niissä uudelleen ja uudelleen?