miehet osa 2

Juttelin tänään ystäväni kanssa, yllätys yllätys, miehistä. Kuinka heitä ei voi ymmärtää!

Miksi mies ei voi myöntää olevansa heikko, tarvisevansa apua?

Onko maskuliinisuus todella sitä, ettei koskaan voi näyttää huonompia hetkiään?

Kuinka miestä luetaan? Mistä voimme tietää mitä mies meistäkin ajattelee, mitä hän haluaa?

Sanotaan, ettei mies itke, mutta miksi? Kyynelkanavat ja tunteet heilläkin on, vaikkei sitä aina uskoisikaan. Onko miehen aina pakko olla vahva? Tottakai nautimme ja odotamme että mies pystyy tarpeen tullen puolustamaan meitä, mutta emme myöskään halua tunteetonta kivikasvoa.

Miten voit tietää mitä mies haluaa? Jos hän kertoo huolistaan, eikö silloin yritetä häntä auttaa kaikin mahdollisin keinoin? Eikö silloin kysytä ystäviltä neuvoa?

Haluaako mies näyttää että myös hänellä on heikkoja hetkiä, ilman että häntä kuitenkaan autetaan? Onko se jokin keino herättää naisen hoitovaistot ja sitten kuitenkin näyttää olevansa MIES ja hoitavan itse asiansa kuntoon? Ehkä sillä näytetään herkkä puoli, muttei kuitenkaan pystytä ottamaan naisen herkkyyttä vastaan.

Kuinka voimme tietää mitä mies meistä haluaa? Jos hän kehuu sinua kun olet laittautunut, jos pyytää kirkkain silmin seuraansa, eikö tämä yleensä osoita kiinnostusta? Miksi tämä korostuu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä viihteellä? Onko kiinnostuksen osoittaminen, sanominen ilman rohkaisuryyppyä niin mahdotonta?

Tottakai naisetkin haluavat hieman saalistaa ja nähdä ettei mies ole vain saamisen perässä, mutta kannattaako liian vaikeasti tavoiteltava olla?

Onko kiinnostuksen kertominen sitten niin tunteellista? Ajatteleeko mies, ettei hän pysty sitä niin vain sanomaan, vaan että siinä pitäisi olla jotain erikoista, romanttista?

Ajatteleeko mies sanomistaan niin paljon, ettei pysty siihen enää? 

Ehkä he luulevat että naiset ymmärtävät tietyistä teoista kiinnostuksen, halauksesta, kukkien tuomisesta, soitosta tai viestistä vastaajassa.

Toki pidämme näistä kaikista, mutta emme koskaan voi olla varma mitä mies tarkoittaa.

Elämme kuitenkin nykyaikaa, eikä kiinnostuksen tarvitse enää olla pitkäaikaista. Luulemme ymmärtävämme toista ja kuvittelemme liikaa, kunnes huomaammekin ettei toinen tarkoittanutkaan mitään. Näin petymme, emmekä enää usko, kunnes on liian myöhäistä.

Pahimmillaan emme usko koko yhdessä oloon, rakkauteen, välittämiseen vaan odotamme vain uutta pettymystä jääden yksin, kiittäen niitä luusereita jotka leikkivät tunteillamme.