Olin viikonloppuna kertonut uudelle tuttavuudelleni elämän kertani, ainakin kuulema. Muistan itse sen, että olin kertonut unelmistani kun hän oli saanut omituisen tunteen minulle.
Perheelläni ei ole helppoa ollut, joten meidän lasten oli pakko etsiä jokin pakokeino todellisuudesta, minulla se oli unelmointi. Unelmoin hevosista, pilvilinnoista joihin ei vaikeudet voisi koskaan päästä. Unelmoin elämän työstäni, joka taisi silloin olla yllättäen, hevostenhoitaja tai eläinlääkäri, muuttuen kampaajaksi ja ties miksi muuksi.
Yksi unelmani on ollut, hyvä mies. Lapsena näin paljon huonoja miehiä, kuinka julmia he voivat olla sanoiltaan, kuinka äkkipikaisia käsiltään, kuinka he muuttuivat sekunnissa raivon partaalle. Olla tunteettomia, ja sitten pyydellä anteeksi.
Siksi kuvittelinkin unelma mieheni. En muista enää tarkkoja ulkonäkö seikkoja, yksi oli jossain vaiheessa suklaasilmät ja tumma tukka. Tämä nyt on nykyään tosin monesti muuttunut.
Asiat, jotka ovat todella jääneet mieleeni, olivat: varakas, laittaa ruokaa ja hieroo minua.
Asioille on perustelutkin,
varakas koska olemme aina olleet köyhiä ja joutuneet miettimään mihin on milläkin kerralla varaa.
Laittaa ruokaa, sillä itse en siitä vain pidä! Luultavasti pitäisin kokkaamisesta jos osaisin kunnolla, mutta onhan se paljon mukavampi kun toinen tekee ruokaa.
Hieroo minua, sillä selkävikaisena minulla on useasti selkä,hartiat ja niska todella jumissa, ja miten hyvältä hieronta muutenkin tuntuu.
Unelmoin myös naimisiin pääsystä, olenkin päättänyt, että jos mikään muu ei onnistu, niin aion silti mennä naimisiin alle 30-vuotiaana.Mutta onko lapsuuden haaveet todella niin tärkeitä?
Elämähän muuttuu, asiat ja arvot muuttuvat, tuleeko unelmista silti pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä?
Vai onko unelmat vain pakokeino arjesta, ikävästä todellisuudesta?
Toisaalta, ilman unelmia ja haaveita maailmamme olisi paljon harmaampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti