Syyllisyys

Kuvittele olevasi puu, vahva ja ylpeä, olet kestänyt kovimmatkin myrskyt kaatumatta. Kunnes tulee tikka, joka naputtaa runkosi täyteen pienen pieniä koloja. Pian kolot kasvavat ja olet lahoamassa. Siltä tuntuu syyllisyys.

On olemassa monenlaista syyllisyyttä, varkaudesta, petoksesta, valheesta, rakkaudesta, mistä tahansa.

Itse tunnen suurta syyllisyyttä olemassa olostani. Olen tuhonnut toisen elämän.

Halusin hänet todella kovasti, kärsin hänen vuokseen enemmän kuin kukaan muu, mutten saanut häntä. Kun hän vihdoin huomasi minut, oli kuitenkin liian myöhäistä.

Nyt en voi kuin katsoa hänen kärsimystään, ja yrittää pitää sydämeni kovana jotten enää lisäisi hänen tuskaansa. Mutta kuinka kauan syyllisyyttä on kannettava, onko minun todella kannettava sitä, koska olin itsekäs ja halusin omaa elämääni? Koska en välitä vain hänestä enkä halua loukata ketään?

Kuinka syyllisyydestä voi päästä pois? Tunnustamalla? Maksamalla velat? Anteeksi pyynnöllä?

Olen tekoni ja tunteeni tunnustanut, olen rehellisesti kertonut ajatukseni, olen pyytänyt tuhannesti anteeksi. Yritän olla tukena, mutta koloni kasvavat koko ajan, en enää tiedä kuinka kauan pysyn pystyssä. Haluan auttaa,tukea, minun syytänihän olotilasi on, mutten tiedä kuinka kauan jaksan.

Olen kuin narulla keskellä kuilua, takaisin en voi kääntyä ja jatkaa en uskalla.

Ei ole oikotietä onneen, mutta eikö jotain helpotusta voisi saada? Eikö elämä kerrankin voisi mennä käsikirjoituksen mukaan? Täytyykö aina olla juonenkäänteitä. Eikö voi olla onnellista loppua ilman suuria murheita, ylitsepääsemättömiä esteitä?