mainonta naiseudessa

Mainokset, ne kauniit ja täydelliset naiset, ne jotka näyttävät missä tahansa salaperäiseltä ja seksikkäältä. Mainoksen naisista on tehty täydellisiä ja hyvinkin seksistisiä. Mutta niinhän se menee, on aina mennyt, seksi myy.
Ajatellaan vaikka omena mainosta, kaunis,hieman jopa kiihottava nainen ojentaa omenaa JA meikitön, kaupan vaatteissa oleva, ehkä hieman ylipainoinen nainen. Tottakai ensimmäinen houkuttelee enemmän.
On olemassa monenlaisia mainoksia joissa mukana on ihminen,nainen. Osa on todella kauniisti ja taiteellisesti tehty, osa muokattu tunnistamattomaksi, viety naisellisuuden muodot kokonaan pois.

Siispä kiteytettynä mainosmaailmassa nainen on seuraavanlainen: pitkät tai muuten muodikkaat hiukset, täydellinen, salaperäinen meikki, huolletut, pitkät kynnet, rohkeat vaatteet ja todella,todella laiha ja suuret rinnat.
Ja mistäpä me naiset otamme ihanteita, mediasta. Sitten ihmetellään miksi suurimmalla osalla naisista on järkyttävän huono itsetunto ja todella suuri stressitaso itsestään sekä ainainen taistelu painon kanssa.


Tiedän ettei niistä tulisi ottaa mallia, koska se ei ole realistista. Nythän onkin alettu jopa mediassa hieman panostaa asiaan, mainostetaan ja korostetaan hieman enemmän luonnollisuutta ja sopusuhtaista vartaloa. Mutta kuitenkaan tämä ei riitä, menee aikansa ennenkuin ihminen tottuu ajatukseen että voi olla muutakin. 


Itsekin olen mainonnan uhri. Kadehdin erilaisia piirteitä naisissa; hiustenlaitto taito, kynnet, silmät, hoikkuus, rinnat, pituus, meikki... pinnallista, mutta totta.
Tottakai on luonteenpiirteitäkin, mutta ne ovat ihan eri aihe, nyt keskitytään ulkoiseen puoleen, sillä sitähän mainonnassa käytetään.

Jo pienestä pitäen päähämme iskostetaan ajatus naiseudesta, miten tulee olla ja käyttäytyä, miltä näyttää ja tuntua. Naisen tulee olla hiljainen ja myöntyvä, mutta kuitenkin oman päänsä pitävä, heikko, miehen apua tarvitseva ja itsenäinen. Panostaa ulkonäköönsä ja urheilla. Syödä vähän ja terveellisesti sekä osata kokata. Hiukset tulee harjata joka välissä, ja rintoja korostaa, pieni rintaisuutta ei tule näyttää. Myöskin normaali tai isompi takamus ja jalat tulee peittää löysemmillä vaatteilla. 


Mutta entä jos haluaisi täyttää kriteerit muttei pysty, tai toisinpäin?
Tuleeko naisen esim. mennä leikkauksiin jotta miellyttäisi muita, vaikka perhettään josta on saanut pahimmat kritiikit?
Tuleeko naisen olla muuta kuin oikeasti onkaan?
Kuinka voimme olla oma itsemme, kun paineita tulee joka puolelta?
Kun päähän on tarttunut lapsuuden/nuoruuden kritiikit jotka ovat koko ajan mielessä?

Elämän muutokset

Elämä muuttuu koko ajan, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa aina samanlainen, aina samat ajatukset ja tunteet eri asioista. Silti saamme ryppyjä, huomaamme ajattelevamme eri tavalla ja muuttavamme tyyliämme.

Ehkä aikuistumme koko ajan huomaamattamme. Olen itse miltei järkyttynyt huomattuani, kuinka en aina ole enää se sama ihminen. Toisaalta osaan edelleen pitää hauskaa ja sisäisen lapseni esillä. Mutta, myös eri asiat alkavat tuntua tärkeiltä, koti-iltoja/viikonloppuja arvostaa enemmän kuin ennen, sitä että puolison kanssa saa olla viereikkäin ja katsoa typeriä ohjelmia. Enää ei "jaksa" lähteä kavereiden kanssa oikein minnekään, varsinkaan rilluuttelemaan. Tyyli muuttuu hieman rohkeammaksi, mutta kuitenkin aikuismaisemmaksi, vaatteet paljastavat ettei olisi niin sietämättömän kuuma,mutta kuitenkin peittävät. Korkokengät eivät ole enää ihanimmat kengät, vaan ne kuluneet töppöset.

Enää ei suunnitella seuraavan viikon tapahtumia ja menemisiä, vaan tulevaisuun taloa, joka on käytännöllinen asumisen ja siivouksen kannalta, jossa on tilaa vieraille ja ehkäpä lapsille?!

Tottakai edelleen ollaan itsekkäitä, mutta enemmän ajatellaan myös muita, otetaan vastuuta enemmän ja huolehditaan kaikesta paremmin.

Olen viimeaikoina miettinyt useasti perhe-elämää. Eihän minusta äidiksi olisi, ei minulla kärsivällisyys riittäisi enkä osaisi tarpeeksi pitää huolta. Mutta kuitenkin, mielessä käy väkisinkin, millaista se olisi kun lähellä olisi oma jälkeläinen, oma lapsi josta huolehtia, joka pysyisi koko elämän?

Olisi oma talo missä lapsella olisi oma huone ja lelut, kuinka aamuisin laittaisin terassille aamupalan lapselle ja miehelleni, päästäisin koiran pihalle kirmaamaan. Päivällä siivoilisin ja laittaisin pihaa, leikkisin lapsen kanssa ja laittaisin päiväunille, jonka aikana valmistaisin aterian koko perheelle.

Toki tähän kuuluu kaikkea muutakin kuin kultaiset unelmat, vaipanvaihto, öiset valvomiset, sairastumiset, miehen huonot työpäivät.. Perheen äidit joutuvat kyllä koville! Pitää nyt huolta kodista, lapsesta ja miehestä, eikä koskaan lomaa!

Mutta, se taitaa silti olla sen arvoista, sillä miksi muuten perustaisimme perheitä?

Nähdä onnellisuus lapsen jokeltamisessa, hymy rakkaansa huulilla, tuntea pienet sormet käsissään, miehen voimaa antava halaus aamuisin ja töistä tullessa. 

Tätä juuri tarkoitan, en ole koskaan nähnyt,enkä halunnut nähdä itseäni äidin roolissa, olen vain halunnut olla se rakastettu nainen ja pitää koiria lapsinani. Elää rivitalossa ja käydä säännöllisessä työssä. Mutta nyt, rivitalo on vaihtunut omakotitaloon lastenhuoneen kanssa, koira edelleen lapsena, mutta kaipaus ihmislapseen tullut, hyvänä pidetty nainen; se olen edelleen, mutten enää panosta itseeni niin paljoa. Vietän jo toista täysin meikitöntä päivää ja siivoilen sekä suunnittelen viikonlopun ruokalistaa!

Menemme tänä viikonloppuna mieheni kanssa katsotaan siskoni lapsia, jotta hän pääsee hieman lomailemaan. Pääsemme miehen kanssa harjoittelemaan ja kokemaan perhe-elämää muutaman vuorokauden ajaksi, hiemanhan se pelottaa, mutta toisaalta odotan sitä innolla!

Kesä ja Kärpäset

 

Lämmin, valoisa, sade, vihreys, värit, vastaleikatun nurmikon tuoksu, ne tulevat ensimmäisenä mieleen kun ajattelee kesää. Ja tietysti perussiivous, ikkunoiden pesu, kärpäset ja mäkäräiset..

Viime viikon nautin lämmöstä, kuinka ihanaa olikaan loikoilla pihalla tai rannalla ja nauttia kesäpäivistä. Töissä olo ei kuitenkaan sillä helteellä mitenkään erityisen mukavaa ollut, mutta en silti olisi yhtään hellepäivää vaihtanut.

Talvella on pimeää, lähinnä valkoista ja tumman erisävyjä, toisin kuin kesällä. Luonto kukkii, lähinnä vihreällä pohjalla olevat värit suorastaan säkenöivät, keltaiset voikukat, valkoiset metsätähdet, kirjavat lupiinit sekä naapurin punaiset ruusut. 

Myös vaatetuksessa olen huomannut eron, talvella tummat sävyt saavat huomiota, mutta kesän tullessa vaihdetaan väreihin, tai ainakin itse teen niin.

Ja sen kyllä huomaakin, sain juuri paketin tilaamiani vaatteita sekä tekokynsiä, värejä värejä ja värejä! En varmaan koskaan ole edes kuvitellut käyttäväni niin räikeää toppia tai mekkoa, kirkkaan keltaisesta paidasta puhumattakaan.

Mutta ehkä se vain kuuluu kesään, kun luonto kukkii haluaa myös itse hehkua.

Näyttää kuuluvansa vuodenaikaan, nauttivansa lämmöstä ja väreistä. Ehkäpä silloin myös piristyy entisestään, sillä auringon valo vaikuttaa ihmiseen monella eri tavalla, 

 saamme D-vitamiinia jota emme muuten yleensä saisi tarpeeksi, esimerkiksi psoriaksesta kärsivät saavat helpostusta ihon punoitukseen ja kutinaan, ja muutenkin "valohoito" piristää kummasti mieltä.

Kesällä myös tehdään enemmän, sillä enitenhän meillä vapaata ja lomaa kesällä on. Lähdemme erilaisille festareille, tapahtumiin, sukulaisten luokse tai ulkomaille. 

Ja kun järjellä ajatellaan, mieluummin erilaisissa tapahtumissa tai festareissa aikaa viettää lämpimässä ilmassa, kuin keskellä lumi- tai räntäsadetta.

Turhuudet

Jokaisella on varmasti omat tietyt turhuudet joita harrastaa. Minulla on meikkaus ja tekokynnet.

Rakastan laittautumista! Olen varmaan edellisessä elämässä ollut jokin prinsessa,  sillä nautin kun saan rauhassa viettää aikaa peilin edessä. Varsinkin silmien meikkauksesta pidän, saatan joskus vapaapäivinä meikata useamman kerran kun haluan kokeilla jotain uutta.

Ja kulmat. Jos näen jollain naisella huolittelemattomat kulmat, kauhistun ja ajattelen, eikö tuo omista peiliä! Tietysti jokaisella on oma tyyli ja mieltymykset, mutta minun mielestäni jokaisen pitäisi hieman siistiä kulmakarvojaan, emmehän elä enää kivikaudella

Tällä hetkellä suosin suht luonnollisen näköisiä ohuehkoja kulmia sekä tummia silmänrajauksia värikkäillä luomiväreillä.

Olen hullaantunut varsinkin pinkkiin ja vihreään. Tänään laitoinkin vaaleaa vihreää sisänurkkaukseen sekä ylös ja tummempaa kohti ulkonurkkaa. Alaluomelle en tänään laittanut  yhtään väriä, vedin vain paksun eyelinerin sekä kajaalia.

Meikkauksen jälkeen tartuin hiuksiini ja aloitin juurien kihartamisen jotta saisin lisää tuuheutta, lisää volyymia. Tällä hetkellä pidänkin tuuheista hiuksista ja mieleni tekisi juuriin ottaa permanentti, eipähän ainakaan ihan heti lätistyisi.

Tekokynnet. Mitä tekisinkään ilman niitä! Työni vuoksi minulla ei pysy pitkiä kynsiä vaan ne haurastuvat ja katkeilevat, joiden vuoksi pureskelen loput..

Siispä, laitan tekokynnet aina kun vain mahdollista. Aiemmin laitoin vain viihteelle, mutta nykyään saatan laittaa jos on vaikka 2vapaa päivää putkeen.

Tänäänkin kävin hakemassa uusia kynsiä, jotka lakkasin liukuvärjäyksellä vaalean-hopean-lilaksi valkoisilla kärjillä. Kiitos ystävälleni joka näytti minulle liukuvärjäys tekniikan.

Muistot

 Meillä kaikilla on muistoja, sekä hyviä että huonoja. Ilman muistoja, emme olisi sellaisia kuin olemme. 

Menneisyys voi olla raskas taakka, ja meillä jokaisella on varmasti vaikeita asioita, muistoja jotka satuttavat enemmän kuin kukaan voi kuvitellakaan.

On myös muistoja, joihin palaamme aina ja saamme niistä voimaa.

Voimme muistella nuoruuttamme, sitä lämmintä kesää mummolassa, auringon laskua rakkaan kanssa, teinivuosien ystäviä.

Itse muistelin tänään koko elämääni. Kuinka lapsena oli huoletonta, voi,kuinka voisinkaan palata siihen aikaan!

Ensimmäistä rakkautta. Olen miettinyt lähiaikoina paljon rakkautta.

Kuinka huomaamattani alan hymyilemään muistellessani yhteisiä luisteluhetkiä, sitä kesäiltaa kun ajoimme auton parkkiin ja nautimme ystäviemme seurasta, kun ukkosella pidit minusta kiinni ja silitit päätäni, kylminä talviöinä hait lisää peittoja etten palelisi. Kun hakkasit halkoja ja minä kasasin niitä. Kun olimme sylikkäin ja katsoimme ohjelmiamme, kun nauroimme peleillemme.

Kun olin onnellinen.

Voiko näihin aikoihin palata? Kannattaako ottaa riskiä että saisi sen kaiken takaisin?

Haluan, vaadin hellyyttä ja rakkautta, huomiota ja kauniita sanoja. Nautin kun saan olla keskipisteenä, mutta myös ahdistun siitä helposti. Kuin nyt. Nautin, mutta samalla se tuntuu väärältä.

On kuin eläisin sumussa, olen mutten kuitenkaan ole. Näen ympärilleni  mutten tarpeeksi kauas. Yritän liikkua jotta näkisin paremmin, mutta jalkani ovat sidotut. Haluan hypätä tuntemattomaan, mutten uskalla. Pelkään että kaikki rikkoutuu ja menetän rakkaimpani. Vaivun unelmiin, niihin uskomattomiin muistoihin.

Saan voimaa kun muistan mitä olen joutunut kestämään, mistä kaikesta olen selvinnyt. Mutta samantien hajoan, kun muistan mitä olen menettänyt. 

Kuinka pääsee muistoista irti? Miksei voi vain palata ihanimpiin muistoihin ja elää niissä uudelleen ja uudelleen?

 

Lapsuuden haaveet

Meillä jokaisella on varmasti ollut lapsuuden haaveita, osasta olemme saaneet pidettyä kiinni, osa on vain karannut.
Olin viikonloppuna kertonut uudelle tuttavuudelleni elämän kertani, ainakin kuulema. Muistan itse sen, että olin kertonut unelmistani kun hän oli saanut omituisen tunteen minulle.


Perheelläni ei ole helppoa ollut, joten meidän lasten oli pakko etsiä jokin pakokeino todellisuudesta, minulla se oli unelmointi. Unelmoin hevosista, pilvilinnoista joihin ei vaikeudet voisi koskaan päästä. Unelmoin elämän työstäni, joka taisi silloin olla yllättäen, hevostenhoitaja tai eläinlääkäri, muuttuen kampaajaksi ja ties miksi muuksi.


Yksi unelmani on ollut, hyvä mies. Lapsena näin paljon huonoja miehiä, kuinka julmia he voivat olla sanoiltaan, kuinka äkkipikaisia käsiltään, kuinka he muuttuivat sekunnissa raivon partaalle. Olla tunteettomia, ja sitten pyydellä anteeksi.

Siksi kuvittelinkin unelma mieheni. En muista enää tarkkoja ulkonäkö seikkoja, yksi oli jossain vaiheessa suklaasilmät ja tumma tukka. Tämä nyt on nykyään tosin monesti muuttunut.

Asiat, jotka ovat todella jääneet mieleeni, olivat: varakas, laittaa ruokaa ja hieroo minua.
Asioille on perustelutkin,
varakas koska olemme aina olleet köyhiä ja joutuneet miettimään mihin on milläkin kerralla varaa.
Laittaa ruokaa, sillä itse en siitä vain pidä! Luultavasti pitäisin kokkaamisesta jos osaisin kunnolla, mutta onhan se paljon mukavampi kun toinen tekee ruokaa.
Hieroo minua, sillä selkävikaisena minulla on useasti selkä,hartiat ja niska todella jumissa, ja miten hyvältä hieronta muutenkin tuntuu.


Unelmoin myös naimisiin pääsystä, olenkin päättänyt, että jos mikään muu ei onnistu, niin aion silti mennä naimisiin alle 30-vuotiaana.


Mutta onko lapsuuden haaveet todella niin tärkeitä?
Elämähän muuttuu, asiat ja arvot muuttuvat, tuleeko unelmista silti pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä?
Vai onko unelmat vain pakokeino arjesta, ikävästä todellisuudesta? 

Toisaalta, ilman unelmia ja haaveita maailmamme olisi paljon harmaampi.

Iloisuus

Jälleen minulta kysyttiin, miksi olet niin iloinen?
Onko iloisuus väärin, ettei ole pahalla tuulella?
Olen monesti kuullut minusta puhuttavan, tuo käyttää jotain aineita kun on niin iloinen.
En kuitenkaan tarvitse, sillä luonteenpiirteisiini kuuluu iloisuus. Nautin, tai ainakin yritän, elämästä. Miksi pitäisi olla mökönä koko ajan, kun voi mieluummin naureskella?
Ja onhan muillakin seurassani olevilla paljon mukavempaa kun olen ilopillerinä ja naureskelen ja hupsuttelen, kuin että noituisin ja masentelisin koko ajan.

Ja onhan tutkittukin, nauru todella pidentää ikää.
Se ehkäisee ja parantaa masennusta, auttaa fyysisesti terveenä pysymisessä, kehittää sydäntä vahvemmaksi sekä poistaa mm. stressiä ja helpottaa elämän ylämäissä.

Itse nauran ehkä siksi, että haluan piristää muiden päivää, en halua kenenkään olevan surullinen. Nautin tunteesta kun saan jonkun muun nauramaan, vaikka sitten vain minulle. 
Naurulla pystyy peittämään mieltäpainavat asiat. Harvemmin kukaan iloiselta ihmiseltä tulee utelemaan, miten voit, miksi asiat menivät niin?
Naurulla pystyt monessa tilanteessa salaamaan todelliset ajatuksesi ja lieventämään huonompia hetkiä.
Kun löytää pienimmistäkin asioista jotain ilon aihetta, jaksaa sen huonoimmankin päivän paljon paremmin, ja jaksaa selvittää vaikeimmatkin asiat.

Iloisuus lisää sosiaalisuutta, saat enemmän ystäviä ja huomiota kun olet iloinen oma itsesi etkä valita joka asiasta. Tietenkään ei tule esittää iloista, sillä se huomataan ja se karkoittaa ihmiset ympäriltäsi.

Kokeile kuinka hauskaa tämäkin on!

Ehkä jaksan olla niin paljon positiivisella mielellä, koska osaan päästää sisäisen lapseni niin helposti ulos, välillä ehkä turhankin helposti.

Mutta eikö se ole hyvä jos kuitenkin pitää järjen päässä ja jalat maassa?
Eikö käy liian raskaaksi jos on aina totisena?
Mahdollisimman useinhan kuuluu heittää huolet mielestään ja hupsutella?

Syyllisyys

Kuvittele olevasi puu, vahva ja ylpeä, olet kestänyt kovimmatkin myrskyt kaatumatta. Kunnes tulee tikka, joka naputtaa runkosi täyteen pienen pieniä koloja. Pian kolot kasvavat ja olet lahoamassa. Siltä tuntuu syyllisyys.

On olemassa monenlaista syyllisyyttä, varkaudesta, petoksesta, valheesta, rakkaudesta, mistä tahansa.

Itse tunnen suurta syyllisyyttä olemassa olostani. Olen tuhonnut toisen elämän.

Halusin hänet todella kovasti, kärsin hänen vuokseen enemmän kuin kukaan muu, mutten saanut häntä. Kun hän vihdoin huomasi minut, oli kuitenkin liian myöhäistä.

Nyt en voi kuin katsoa hänen kärsimystään, ja yrittää pitää sydämeni kovana jotten enää lisäisi hänen tuskaansa. Mutta kuinka kauan syyllisyyttä on kannettava, onko minun todella kannettava sitä, koska olin itsekäs ja halusin omaa elämääni? Koska en välitä vain hänestä enkä halua loukata ketään?

Kuinka syyllisyydestä voi päästä pois? Tunnustamalla? Maksamalla velat? Anteeksi pyynnöllä?

Olen tekoni ja tunteeni tunnustanut, olen rehellisesti kertonut ajatukseni, olen pyytänyt tuhannesti anteeksi. Yritän olla tukena, mutta koloni kasvavat koko ajan, en enää tiedä kuinka kauan pysyn pystyssä. Haluan auttaa,tukea, minun syytänihän olotilasi on, mutten tiedä kuinka kauan jaksan.

Olen kuin narulla keskellä kuilua, takaisin en voi kääntyä ja jatkaa en uskalla.

Ei ole oikotietä onneen, mutta eikö jotain helpotusta voisi saada? Eikö elämä kerrankin voisi mennä käsikirjoituksen mukaan? Täytyykö aina olla juonenkäänteitä. Eikö voi olla onnellista loppua ilman suuria murheita, ylitsepääsemättömiä esteitä?

miehet osa 2

Juttelin tänään ystäväni kanssa, yllätys yllätys, miehistä. Kuinka heitä ei voi ymmärtää!

Miksi mies ei voi myöntää olevansa heikko, tarvisevansa apua?

Onko maskuliinisuus todella sitä, ettei koskaan voi näyttää huonompia hetkiään?

Kuinka miestä luetaan? Mistä voimme tietää mitä mies meistäkin ajattelee, mitä hän haluaa?

Sanotaan, ettei mies itke, mutta miksi? Kyynelkanavat ja tunteet heilläkin on, vaikkei sitä aina uskoisikaan. Onko miehen aina pakko olla vahva? Tottakai nautimme ja odotamme että mies pystyy tarpeen tullen puolustamaan meitä, mutta emme myöskään halua tunteetonta kivikasvoa.

Miten voit tietää mitä mies haluaa? Jos hän kertoo huolistaan, eikö silloin yritetä häntä auttaa kaikin mahdollisin keinoin? Eikö silloin kysytä ystäviltä neuvoa?

Haluaako mies näyttää että myös hänellä on heikkoja hetkiä, ilman että häntä kuitenkaan autetaan? Onko se jokin keino herättää naisen hoitovaistot ja sitten kuitenkin näyttää olevansa MIES ja hoitavan itse asiansa kuntoon? Ehkä sillä näytetään herkkä puoli, muttei kuitenkaan pystytä ottamaan naisen herkkyyttä vastaan.

Kuinka voimme tietää mitä mies meistä haluaa? Jos hän kehuu sinua kun olet laittautunut, jos pyytää kirkkain silmin seuraansa, eikö tämä yleensä osoita kiinnostusta? Miksi tämä korostuu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä viihteellä? Onko kiinnostuksen osoittaminen, sanominen ilman rohkaisuryyppyä niin mahdotonta?

Tottakai naisetkin haluavat hieman saalistaa ja nähdä ettei mies ole vain saamisen perässä, mutta kannattaako liian vaikeasti tavoiteltava olla?

Onko kiinnostuksen kertominen sitten niin tunteellista? Ajatteleeko mies, ettei hän pysty sitä niin vain sanomaan, vaan että siinä pitäisi olla jotain erikoista, romanttista?

Ajatteleeko mies sanomistaan niin paljon, ettei pysty siihen enää? 

Ehkä he luulevat että naiset ymmärtävät tietyistä teoista kiinnostuksen, halauksesta, kukkien tuomisesta, soitosta tai viestistä vastaajassa.

Toki pidämme näistä kaikista, mutta emme koskaan voi olla varma mitä mies tarkoittaa.

Elämme kuitenkin nykyaikaa, eikä kiinnostuksen tarvitse enää olla pitkäaikaista. Luulemme ymmärtävämme toista ja kuvittelemme liikaa, kunnes huomaammekin ettei toinen tarkoittanutkaan mitään. Näin petymme, emmekä enää usko, kunnes on liian myöhäistä.

Pahimmillaan emme usko koko yhdessä oloon, rakkauteen, välittämiseen vaan odotamme vain uutta pettymystä jääden yksin, kiittäen niitä luusereita jotka leikkivät tunteillamme.

En haluaisi satuttaa ketään, en kestä sitä tunnetta että muilla on huonosti vuokseni. Haluaisin silloin vain palata ajassa taaksepäin,jotta voisin olla hiljaa enkä satuttaisi muita.

Mutta pitäisikö silti joskus vain kestää muiden paha olo, olla tunteeton eikä välittää?
Joskus pitää olla itsekäs ja ajatella vain itseään. Joskus ajattelet vain toisen parasta,vaikkei hän sitä ymmärräkään.

On vaikeaa olla vahva ja yrittää olla tukena toiselle, silloin kun olet syypää hänen ahdinkoonsa. Tunnet ns. syyllisyyttä ja että sinun tulee olla tukena, mutta toisaalta haluaisit vain paeta maailman ääriin, jotta kaikilla olisi helpompi olla, jotta kaikki unohtaisivat.

Tein päätöksen pysyä sinkkuna, katsella elämää, kokeilla uusia asioita. Haluan tätä, sillä jos olisin parisuhteessa,en tiedä tulisiko siitä mitään. Tuntuu, kuin olisin eri ihminen joka kuihtuisi jos olisin parisuhteessa. Minun tulee nyt vain olla ja elää tämä vaihe, jotta voisin joskus taas seurustella vakavasti ilman "vapauden ja muiden kaipuuta", jotta voisin sitoutua ja nähdä vain kumppanini, rakentaa elämäni hänen kanssaan.

Kun kerroin tämän Miehelle, se oli yhtä tuskaa. Tunsin kuinka hän romahti, ja halusin vain kääntyä sanomaan; "ei se totta ollut", juosta halaamaan ja nauramaan.
Mutta en voinut. En halua hänen satuttavan itseään yhtään enempää, tunteeni ovat niin sekaisin että olisi väärin jos nyt olisin hänen kanssaan. Se olisi valhetta.
Tunnen suurta syyllisyyttä kun hän ei pysty syömään,ei nukkumaan.
Haluan auttaa, olla tukena, mutten tiedä onko tapani oikea. Olen miettinyt, että olisiko Miehelle parempi jos olisin todella ilkeä, jos käskisin hänen poistua elämästäni kokonaan. Se sattuisi, sattuisi todella paljon kumpaankin. Mutta pidemmän päälle, kummallekin voisi olla helpompi päästää toisesta irti.

Siinä on vain riskinä se, että menettäisimme Miehen kanssa lopullisesti toisemme. En haluaisi sitä, mutten myöskään halua nähdä häntä noin huonona. En myöskään halua elää valheessa ja ottaa häntä takaisin jotta hänelle tulisi parempi mieli, en vielä.

Tunteet ovat hyvin vaikea asia, yleensä aina ne ovat ristiriidassa toistensa kanssa, erityisesti silloin kun mietit asiaa enemmän.
Monesti toivon, etten tuntisi mitään, silloin minuun ei sattuisi, tapahtuisi mitä tahansa. En kuitenkaan voisi elää ilman tunteita, en olisi minä ilman naurua, myötätuntoa, surua..
Voisin vain joskus löytää sen on-off napin jotta voisin hetkellisesti sulkea tunteet. Ehkäpä me kaikki haluaisimme löytää sen joskus.

Kihlaus

Mitä tarkoittaa kihlaus? Olen törmännyt asiaan yhä enemmän ja enemmän.
Moni menee kihloihin jo parin viikon tai kuukauden kuluttua, mutta mitä sillä halutaan kertoa?
Tarkoittaako sormuksen saaminen, että sillä halutaan näyttää muille rakastumisensa ja sitoutumisensa toiseen ihmiseen?
Halutaanko sillä kehuskella, en ole sinkku, minut halutaan omaksi?
Onko se lupaus yhteisestä tiestä avioliittoon?

Omasta mielestäni on naurettavaa mennä kihloihin todella nopeasti. Suurin osa kihlatuista ystävistäni on mennyt kihloihin vasta kun todella tuntee puolisonsa, kun on varma että haluaa olla sen saman kanssa loppuelämänsä. Tämä tarkoittaa yli 2vuoden seurustelua ja avoliitossa oloa. Kun on koettu hyvät ja huonot hetket, selviytyen niistä voittajina.


Keskustelin eilen Miehen kanssa, ja sain häneltä tänään viestin.
Haluan olla kanssasi loppuelämäni, mennä naimisiin ja saada lapsia.

Mutta mitä tulee tehdä, jos ei ole varma haluaako itse tätä? Tai no, haluan minä, mutten tiedä enää haluanko Miehen kanssa.

Mitäänhän ei voi menettää jos kokeilee vielä, jos rakastuu vielä ja huomaa vielä haluavansa toisen loppuelämäkseen. Ainakin olisi vaikeudet selätetty.
Välitän Miehestä edelleen, mutta toisaalta en välitä. Ikävöin ja en ikävöi.
Olen myös ihastunut toiseen. Nautin hänen seurastaan ja säteilen hänen syleilyssään. Mutta hänestä ei kuulu mitään silloin kun emme ole toistemme lähettyvillä.
Pitäisikö minun siis unohtaa ihastumiseni, ja katsoa vielä kerran Miehen kanssa hetki. Mies ei ole koskaan sanonut mitään kihlautumisesta,lapsista..tai sen verran ettei aio niitä koskaan toteuttaa. Mutta nyt,kun hän oma-alotteisesti alkaa kertomaan, tarkoittaako se sitä että Mies on kasvanut ja huomannut mitä haluaa?


Mutta ymmärtääkö hän kihlauksen merkityksen? Tottakai jokainen ajattelee asian eri tavalla, mutta  minulle kihlaus tarkoittaa avioliittoon menoa, joka taas tarkoittaa loppuelämää yhdessä.
Minulle kihlaus on suuri asia, ja naimisiin meno elämäni suurin unelma.


Entä jos hän ajattelee kihlauksen eri tavalla? Jos hän haluaa antaa sormuksen vain jotta saisi minut "liekaan, omistukseensa"?

Miltä kihlauksen kuuluisi tuntua? Onko se niin satumaisen romanttista kuin kuvittelen? Muuttuuko maailma vaaleanpunaiseksi ja perhoset leijailevat?
Vai onko se samanlainen kuin joku arkipäiväinen asia?


Onko kihlaus muuttanut merkityksesä aikojen saatossa, onko nykyään  normaalia syöksyä kihloihin vai tuleeko odottaa että sydän pakahtuu onnesta?

Viikonlopusta

Hieman viikonlopun kuulumisia.

Perjantaihan minulla menikin suurimmaksi osaksi töissä, ihanat 11h.. Mahtava yllätys kuitenkin odotti minua kotona, rakas Koira oli koko päivän yksin luonani, eikä ollut tuhonnut mitään! <3
Sää ei ollut mikään hyvä, pakkasta, tuulta ja lumipyry. Lähdimme kuitenkin tuiskua vastaan ja kävimme tunnin lenkin, sen jälkeen kasvoni olivat jo niin jäässä että oli pakko päästä sisälle lämmittelemään.
Loppuillan vietimme rauhallisesti kotosalla, leikkien ja harjoitellen, ja lopulta minä koneelle, Koira sylissäni.
Kunnes, yöllä herään painajaiseen, katson kelloa, 03.20. Miehen piti tulla luokseni baarin jälkeen,ja koska häntä ei näkynyt ajattelin soittaa ettei mitään ole tapahtunut.. Tämä oli kuitenkin virhe.
Mies ei heti vastannut, vaan soitti hetken kuluttua takaisin, aivan raivona ja kännissä. Hän oli mennyt huoran luokse. (tyttö,joka on kihloissa,ja jonka kanssa miehellä oli salasuhde)
Tietysti suutuin,olihan hän luvannut ettei ole tytön kanssa enää missään tekemisissä, ja kuitenkin oli sen luona. Sanoin jatkavani unia.
Pian veljeni soitti, tule hakemaan mies! Ihmettelin veljeni outoa äänen sävyä ja nousin hakemaan miehen.. kun pääsin pihaan, näin että veljeni oli kaatunut lumeen, ajattelin että humalassa kompastunut. Sitten huomasin, veljeni ja mies sotivat sanoilla.. Kun mies tuli autoon, hän ei suostunut kertomaan mitä oli tapahtunut. Myöhemmin sain kuulla että veljeni oli käskenyt miestä pitämään minua hyvänä ja mies oli suutuspäissään käynyt veljeni kurkkuun.


Lauantai meni väsyneenä töissä, 12h putkeen. Kun kuitenkin pääsin töistä, hain Koiran mieheltä luokseni ja aloin hemmotella itseäni, kynsi ja kasvonaamio, jonka jälkeen ihanat uudet tekokynnet paikoilleen. Tarkoitukseni oli lähteä nais seurueella viihteelle, ulkoiluttamaan uusia saappaitani :)
Pian olin valmis lähtöön, vein koiran illaksi hoitoon ja aloitin illan ajelulla ystäväni kyydissä. Kävin toisen ystävättäreni luona iltaa istumassa ja rupattelemassa, pian lähdimmekin taas ajelulle ja haimme lisää naisia seuraan baariin.
Tulihan sitä otettua, mutta kyllä pidettiin hauskaakin! Tanssimme, juttelimme, tanssimme, selvitimme riitoja ja tanssimme!
Jatkoillakin käytiin ja selvitettiin loppuillan tapahtumia (ulkomaalaisjoukko kävi eräiden seurueemme henkilöiden kimppuun) sekä pidimme vielä hauskaa.
Aamuyöllä sitten lähdimme kotia kohti, jotta kuski ei ihan sammuisi rattiin, kävimme vielä hakemassa miehen luokseni (en tiedä miksi halusin hänen viereensä!) ja nukkumaan, jota kestikin su iltaan asti! Tulipahan ainakin univelat nukuttua.

rakkaus

Parantumaton romantikko kun olen, niin aloin miettiä rakkautta.
Mitä se on?
Tunne, jonka jokainen haluaisi tuntea. Olomuoto, joka saa hehkumaan.
Hetki, joka saa kaiken romahtamaan.

On sanottu, että rakkauden voi jakaa neljään eri osaan:
eroottiseen, veljelliseen, jumalalliseen ja romanttiseen rakkauteen.

Itse en allekirjoita yllämainittua, mielestäni rakkautta ei voi jakaa osiin, sillä rakkaus on joka paikassa, jokaisessa asiassa, teossa, emme vain aina ymmärrä sitä.

Yritin miettiä suurimpia rakkauden tunteita jotka minulla on ollut. Mieleeni tulee asioita, joita olen edellisissä parisuhteissani kokenut.

Kun olin riidellyt perheeni kanssa ja kävellyt n.10km vesisateessa silloisen puolisoni luokse, muistan miten hyvältä, taianomaiselta, minusta tuntui.
Hän vei minut sohvalle, kiersi viltin ympärilleni ja toi keksin.
  Ei varmaan kuulosta ihmeelliseltä, mutta tunne oli jotain sanoinkuvailematonta.
Kun olin todella pahasti sairaana, en pystynyt liikkumaan enkä puhumaan, hän oli koko ajan vierelläni. Pyyhki otsaani, peitteli paremmin, otti syliinsä, silitti hiuksiani ja sanoi kauniita, lohduttavia sanoja.

Muistellessani näitä asioita, voisin ruveta itkemään. Kuinka muistot voivatkaan nostaa pintaan sen lämpimän, huumemaisen hyvänolon tunteen.

Ja kuinka sen jälkeen tunne häviää, ja jättää jälkeensä suunnattoman kivun.
Olen miettinyt, ehkä rakkaus on asia, jota ei koskaan saisi päästää kokonaan valloilleen. Ehkä pitäisi aina kahlita hieman rakkautta, jota voisi pahimpina päivinä ottaa, ja muistaa, ettei kaikki olekaan niin huonosti.
Ehkä rakkaus on sidottu, kuin viereisessä kuvassa, ja liian suureksi kasvaessaan ottaa kiinni piikkeihin, jolloin tunnemme suurta kipua. Palaamme maan pinnalle.


Mutta onko rakkauden kuitenkaan tarkoitus satuttaa? Onko se jonkinlainen itsesuojeluvaisto, joka satuttaa rangaistaakseen vääristä valinnoista?
En tiedä mielettömämpää tunnetta kuin rakkaus, kuinka se nostaa pilvilinnoihin, ja samaan aikaan tuhoaa ihmisen.

Se antaa uutta toivoa, yhteenkuuluvuuden tunnetta, mielihyvää, poistaa yksinäisyyden.
Se vie elämältä pohjan, raastaa sydäntä, syöksee yksinäiseen pimeyteen.
Ja sitten pelastaa.
Ehkäpä rakkaus on noidankehä, jota meidän tulee vain kulkea yhä uudestaan  ja uudestaan. Mutta sen tiedän, etten vaihtaisi sitä mihinkään, ilman rakkautta emme olisi sellaisia kuin olemme.

sukulaisuus

Yöllä mieleeni tuli ajatus, missä menee sukulaisuuden raja?
Sanotaan, että veri on vettä sakeampaa, mutta meneekö se todella niin?
Ymmärrän jos sukulaisesi on ollu koko elämäsi mukana tapahtumissa, mutta entä jos ei ole ollut?
Laitan esimerkin jotta ymmärtäisit minua helpommin.

Ystävälläni oli hyvin vaikeaa, ainoa sukulainen jonka kanssa oli yhteyksissä, oli hänen äitinsä. Eräänä iltana humalassa oleva serkku työntyi hänen juttusilleen ja yritti koko ajan udella hänen asioitaan, siinä kuitenkin onnistumatta. Serkku jatkoi ystäväni pommittamista uteluilla ja vetosi sukulaisuuteen, hänelle olisi pakko puhua!

Tämän jälkeen ystäväni alkoi puhua serkulleen ja liikkua hänen kanssaan. Mutta missä menee raja?
Serkku joka ei ole ollut yhteyksissä oikeastaan koko elämässä, voiko hänestä todella tulla yht'äkkiä se luottoystävä? Varsinkaan, jos hän ei edes kysele muiden kuulumisia, selittää vain omia "ongelmiaan".

Ystävästäni ei ole tämän jälkeen paljoa kuulunut, hän ei pidä oikeastaan keneenkään vanhaan ystävään enää yhteyttä, kulkee aina vain serkkunsa ja hänen ystäviensä mukana. Olen myös huomannut että ystäväni on muuttunut hyvin huonoon suuntaan serkun seurassa, hänestä on tullut välinpitämätön, ilkeä.

Onko oikein vedota aina sukulaisuuteen, onko se todella enemmän kuin sana?
Voiko se todella mennä lapsuudesta asti olleiden ystävien ohi?
Niiden ystävien ohi, jotka ovat aina vierellä kuuntelemassa?
Onko sukulaisuus tietynlainen rasite johon on aina vastattava?
Jonka luokse on aina mentävä hänen "kutsuessaan"?

miehet, osa 1

"En ymmärrä miehiä."

Voi, kuinka monesti olemmekaan kuulleet tuon lauseen. Itse käytin sitä tänään, eilen, viime viikolla, oikeastaan viimeiset puoli vuotta.

Silloin erosin puolisostani, jonka kanssa yritettiin uudelleen siinä onnistumatta. 

Tämän jälkeen kuitenkin olemme olleet tiiviisti yhdessä, viimeisen kk ajan olemme asuneet yhdessä, välillä toinen toisen luona.

Teemme yhdessä ruokaa, ulkoilemme, nauramme, itkemme, harrastamme seksiä...on kuin kaikki olisi kuin ennen! Muttei kuitenkaan ole.

Ensinnäkin, hän ei halua suudella minua, ei edes pientä pusua poskelle. Toisekseen, hän sanoi että välittää edelleen,muttei rakasta eikä siksi voi olla kanssani enää. Miksi hän silti tulee luokseni yöksi? Soittaa ja laittaa ikävöivää viestiä..

Tiedän mitä ajattelette, miksi SINÄ haluat olla hänen kanssaan?

Laitetaan hataraa taustatietoa: elimme avoliitossa yli 3v, meillä oli yhteinen omaisuus ja koira, joka on kuin lapseni, sillä en itse oikeita voi saada.

Kun erosimme ja muutin yksin (elämäni ensimmäistä kertaa!) tuntui, etten koskaan ennen ole elänyt! Menin ja kuljin miten halusin, pidin asuntoa juuri sellaisena kuin halusin, sain olla millaisissa vaatteissa tahansa, seurassa tahansa. Olin itsenäinen, riippumaton muista! Kävin jopa parin miehen kanssa treffeillä, mutta se ei tuntunut oikealta..

Kun vielä olimme yhdessä, elämä tuntui enemmän kämppis-elämältä, mutta yksin ollessani, olin rikki, jotain puuttui. Yritin puutetta täyttää erilaisin keinoin, mutta mikään ei auttanut, varsinkaan kun pimeä laskeutui ja tajusin olevani aivan yksin.. Ja se kipu, muistan sen kuin eilisen, kuinka en pystynyt päiviin liikkumaan asunnostani, joka oli täysin pimeä.. pystyin vain itkemään. Se kipu, en saanut henkeä, oksetti, pyörrytti, tuntui että repeän palasiksi..

Kun aloimme exäni kanssa taas liikkua yhdessä, jaksoin enemmän, mikään ei tuntunut ylivoimaiselta ja pystyin mihin tahansa! Tunnen kuuluvani hänen vierelleen, mutta taas toisaalta, tuntuu kuin roikkuisin jossain,mitä ei enää ole. En tietenkään voi saada sitä tunnetta enää koskaan,mitä meillä joskus oli..kuinka voisinkaan,mutta kuitenkin. Vihaan ja Rakastan samaan aikaan.

Eniten mietin, onko minussa jotain vikaa, miksi olemme kuin pariskunta, mutta emme kuitenkaan voi "virallisesti" seurustella. Miksi mies ei suutele minua. Onko hän vain seksin perässä. Vain sen lohduttajan, joka on aina valmis heittämään oman elämänsä hänen vuokseen.

Olen miettinyt asiaa kovasti, miksi siedän tätä p*skaa? Ei ole oikein, että joudun aina pettymään kun hän on mieluummin varsinkin viikonloput muussa naisseurassa, unohtaa minut täysin mikäli saa parempaa seuraa, harrastaa (harrasti) salasuhdetta kihlattuun naiseen...

Olen tullut siihen lopputulokseen, että olen parantumaton romantikko. Kuvittelen että jos jaksan tarpeeksi, pian kaikki on hyvin. Jos unohdan tietoisesti, mitään ei ole tapahtunut. Olen peloissani, en uskalla muuttaa elämääni, pelkään että jään aivan yksin, etten koskaan löytäisi niin ihanaa miestä enää. (mies osaa olla oikeia unelma,ei tosin käy ylläolevasta ilmi...nämä tulivat vasta eron jälkeen)  Ja pelkään ettei kukaan jaksaisi minua. Ihmistä joka ei voi saada lapsia, ei osaa laittaa ruokaa, on vähän väliä sairas, mielikuvitukseton, hellyydenkipeä..

Mutta tiedän kuitenkin, että mies myös ajattelee minua. Hän tietää arvoni ja mielipiteeni. Joten ehkä hän ei halua olla kanssani, koska ei rakasta, koska ei halua, pysty olemaan satuttamatta. Ehkä hän yrittää, etten ottaisi niin tosissani kaikkea, enkä näin ollen kärsisi niin paljoa.

Tänään aloin taas miettiä asioita, sillä minun oli tarkoitus miehen ja veljeni kanssa lähteä parille. Olimme viettäneet oikein mukavan päivän, ja muutenkin kaikki oli mennyt oikein hyvin.

Olin laittanut meikit ja hiukset kuntoon, etsinyt vaatteet ja kengät, jopa pukenut jo kaiken valmiiksi päälle ettei minua tarvitsisi odottaa..

mutta kun lähdön aika tuli, mies soitti minulle että hän tuo Koiran luokseni. Menin ovelle vastaan, otin Koiran ja olin laittamassa häntä sisälle, kun mies huikkasi ovelta, "tulen sitten tänne yöksi!" Käännyin katsomaan häntä hämmästyksissäni, enkö tulekaan mukaan? Mies meni oikein vaivautuneeksi ja tiuskaisi, ihan miten haluat! Petyin niin paljon että sanoin jääväni Koiran seuraksi..

Mikä miehelle oikein tuli taas, eikö hän voi näyttäytyä enää viikollakaan seurassani baarissa? Muuten kyllä voi kanssani liikkua.. Sitten kuitenkin olettaa tulevansa luokseni yöksi..