Iloisuus

Jälleen minulta kysyttiin, miksi olet niin iloinen?
Onko iloisuus väärin, ettei ole pahalla tuulella?
Olen monesti kuullut minusta puhuttavan, tuo käyttää jotain aineita kun on niin iloinen.
En kuitenkaan tarvitse, sillä luonteenpiirteisiini kuuluu iloisuus. Nautin, tai ainakin yritän, elämästä. Miksi pitäisi olla mökönä koko ajan, kun voi mieluummin naureskella?
Ja onhan muillakin seurassani olevilla paljon mukavempaa kun olen ilopillerinä ja naureskelen ja hupsuttelen, kuin että noituisin ja masentelisin koko ajan.

Ja onhan tutkittukin, nauru todella pidentää ikää.
Se ehkäisee ja parantaa masennusta, auttaa fyysisesti terveenä pysymisessä, kehittää sydäntä vahvemmaksi sekä poistaa mm. stressiä ja helpottaa elämän ylämäissä.

Itse nauran ehkä siksi, että haluan piristää muiden päivää, en halua kenenkään olevan surullinen. Nautin tunteesta kun saan jonkun muun nauramaan, vaikka sitten vain minulle. 
Naurulla pystyy peittämään mieltäpainavat asiat. Harvemmin kukaan iloiselta ihmiseltä tulee utelemaan, miten voit, miksi asiat menivät niin?
Naurulla pystyt monessa tilanteessa salaamaan todelliset ajatuksesi ja lieventämään huonompia hetkiä.
Kun löytää pienimmistäkin asioista jotain ilon aihetta, jaksaa sen huonoimmankin päivän paljon paremmin, ja jaksaa selvittää vaikeimmatkin asiat.

Iloisuus lisää sosiaalisuutta, saat enemmän ystäviä ja huomiota kun olet iloinen oma itsesi etkä valita joka asiasta. Tietenkään ei tule esittää iloista, sillä se huomataan ja se karkoittaa ihmiset ympäriltäsi.

Kokeile kuinka hauskaa tämäkin on!

Ehkä jaksan olla niin paljon positiivisella mielellä, koska osaan päästää sisäisen lapseni niin helposti ulos, välillä ehkä turhankin helposti.

Mutta eikö se ole hyvä jos kuitenkin pitää järjen päässä ja jalat maassa?
Eikö käy liian raskaaksi jos on aina totisena?
Mahdollisimman useinhan kuuluu heittää huolet mielestään ja hupsutella?

Syyllisyys

Kuvittele olevasi puu, vahva ja ylpeä, olet kestänyt kovimmatkin myrskyt kaatumatta. Kunnes tulee tikka, joka naputtaa runkosi täyteen pienen pieniä koloja. Pian kolot kasvavat ja olet lahoamassa. Siltä tuntuu syyllisyys.

On olemassa monenlaista syyllisyyttä, varkaudesta, petoksesta, valheesta, rakkaudesta, mistä tahansa.

Itse tunnen suurta syyllisyyttä olemassa olostani. Olen tuhonnut toisen elämän.

Halusin hänet todella kovasti, kärsin hänen vuokseen enemmän kuin kukaan muu, mutten saanut häntä. Kun hän vihdoin huomasi minut, oli kuitenkin liian myöhäistä.

Nyt en voi kuin katsoa hänen kärsimystään, ja yrittää pitää sydämeni kovana jotten enää lisäisi hänen tuskaansa. Mutta kuinka kauan syyllisyyttä on kannettava, onko minun todella kannettava sitä, koska olin itsekäs ja halusin omaa elämääni? Koska en välitä vain hänestä enkä halua loukata ketään?

Kuinka syyllisyydestä voi päästä pois? Tunnustamalla? Maksamalla velat? Anteeksi pyynnöllä?

Olen tekoni ja tunteeni tunnustanut, olen rehellisesti kertonut ajatukseni, olen pyytänyt tuhannesti anteeksi. Yritän olla tukena, mutta koloni kasvavat koko ajan, en enää tiedä kuinka kauan pysyn pystyssä. Haluan auttaa,tukea, minun syytänihän olotilasi on, mutten tiedä kuinka kauan jaksan.

Olen kuin narulla keskellä kuilua, takaisin en voi kääntyä ja jatkaa en uskalla.

Ei ole oikotietä onneen, mutta eikö jotain helpotusta voisi saada? Eikö elämä kerrankin voisi mennä käsikirjoituksen mukaan? Täytyykö aina olla juonenkäänteitä. Eikö voi olla onnellista loppua ilman suuria murheita, ylitsepääsemättömiä esteitä?

miehet osa 2

Juttelin tänään ystäväni kanssa, yllätys yllätys, miehistä. Kuinka heitä ei voi ymmärtää!

Miksi mies ei voi myöntää olevansa heikko, tarvisevansa apua?

Onko maskuliinisuus todella sitä, ettei koskaan voi näyttää huonompia hetkiään?

Kuinka miestä luetaan? Mistä voimme tietää mitä mies meistäkin ajattelee, mitä hän haluaa?

Sanotaan, ettei mies itke, mutta miksi? Kyynelkanavat ja tunteet heilläkin on, vaikkei sitä aina uskoisikaan. Onko miehen aina pakko olla vahva? Tottakai nautimme ja odotamme että mies pystyy tarpeen tullen puolustamaan meitä, mutta emme myöskään halua tunteetonta kivikasvoa.

Miten voit tietää mitä mies haluaa? Jos hän kertoo huolistaan, eikö silloin yritetä häntä auttaa kaikin mahdollisin keinoin? Eikö silloin kysytä ystäviltä neuvoa?

Haluaako mies näyttää että myös hänellä on heikkoja hetkiä, ilman että häntä kuitenkaan autetaan? Onko se jokin keino herättää naisen hoitovaistot ja sitten kuitenkin näyttää olevansa MIES ja hoitavan itse asiansa kuntoon? Ehkä sillä näytetään herkkä puoli, muttei kuitenkaan pystytä ottamaan naisen herkkyyttä vastaan.

Kuinka voimme tietää mitä mies meistä haluaa? Jos hän kehuu sinua kun olet laittautunut, jos pyytää kirkkain silmin seuraansa, eikö tämä yleensä osoita kiinnostusta? Miksi tämä korostuu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä viihteellä? Onko kiinnostuksen osoittaminen, sanominen ilman rohkaisuryyppyä niin mahdotonta?

Tottakai naisetkin haluavat hieman saalistaa ja nähdä ettei mies ole vain saamisen perässä, mutta kannattaako liian vaikeasti tavoiteltava olla?

Onko kiinnostuksen kertominen sitten niin tunteellista? Ajatteleeko mies, ettei hän pysty sitä niin vain sanomaan, vaan että siinä pitäisi olla jotain erikoista, romanttista?

Ajatteleeko mies sanomistaan niin paljon, ettei pysty siihen enää? 

Ehkä he luulevat että naiset ymmärtävät tietyistä teoista kiinnostuksen, halauksesta, kukkien tuomisesta, soitosta tai viestistä vastaajassa.

Toki pidämme näistä kaikista, mutta emme koskaan voi olla varma mitä mies tarkoittaa.

Elämme kuitenkin nykyaikaa, eikä kiinnostuksen tarvitse enää olla pitkäaikaista. Luulemme ymmärtävämme toista ja kuvittelemme liikaa, kunnes huomaammekin ettei toinen tarkoittanutkaan mitään. Näin petymme, emmekä enää usko, kunnes on liian myöhäistä.

Pahimmillaan emme usko koko yhdessä oloon, rakkauteen, välittämiseen vaan odotamme vain uutta pettymystä jääden yksin, kiittäen niitä luusereita jotka leikkivät tunteillamme.

En haluaisi satuttaa ketään, en kestä sitä tunnetta että muilla on huonosti vuokseni. Haluaisin silloin vain palata ajassa taaksepäin,jotta voisin olla hiljaa enkä satuttaisi muita.

Mutta pitäisikö silti joskus vain kestää muiden paha olo, olla tunteeton eikä välittää?
Joskus pitää olla itsekäs ja ajatella vain itseään. Joskus ajattelet vain toisen parasta,vaikkei hän sitä ymmärräkään.

On vaikeaa olla vahva ja yrittää olla tukena toiselle, silloin kun olet syypää hänen ahdinkoonsa. Tunnet ns. syyllisyyttä ja että sinun tulee olla tukena, mutta toisaalta haluaisit vain paeta maailman ääriin, jotta kaikilla olisi helpompi olla, jotta kaikki unohtaisivat.

Tein päätöksen pysyä sinkkuna, katsella elämää, kokeilla uusia asioita. Haluan tätä, sillä jos olisin parisuhteessa,en tiedä tulisiko siitä mitään. Tuntuu, kuin olisin eri ihminen joka kuihtuisi jos olisin parisuhteessa. Minun tulee nyt vain olla ja elää tämä vaihe, jotta voisin joskus taas seurustella vakavasti ilman "vapauden ja muiden kaipuuta", jotta voisin sitoutua ja nähdä vain kumppanini, rakentaa elämäni hänen kanssaan.

Kun kerroin tämän Miehelle, se oli yhtä tuskaa. Tunsin kuinka hän romahti, ja halusin vain kääntyä sanomaan; "ei se totta ollut", juosta halaamaan ja nauramaan.
Mutta en voinut. En halua hänen satuttavan itseään yhtään enempää, tunteeni ovat niin sekaisin että olisi väärin jos nyt olisin hänen kanssaan. Se olisi valhetta.
Tunnen suurta syyllisyyttä kun hän ei pysty syömään,ei nukkumaan.
Haluan auttaa, olla tukena, mutten tiedä onko tapani oikea. Olen miettinyt, että olisiko Miehelle parempi jos olisin todella ilkeä, jos käskisin hänen poistua elämästäni kokonaan. Se sattuisi, sattuisi todella paljon kumpaankin. Mutta pidemmän päälle, kummallekin voisi olla helpompi päästää toisesta irti.

Siinä on vain riskinä se, että menettäisimme Miehen kanssa lopullisesti toisemme. En haluaisi sitä, mutten myöskään halua nähdä häntä noin huonona. En myöskään halua elää valheessa ja ottaa häntä takaisin jotta hänelle tulisi parempi mieli, en vielä.

Tunteet ovat hyvin vaikea asia, yleensä aina ne ovat ristiriidassa toistensa kanssa, erityisesti silloin kun mietit asiaa enemmän.
Monesti toivon, etten tuntisi mitään, silloin minuun ei sattuisi, tapahtuisi mitä tahansa. En kuitenkaan voisi elää ilman tunteita, en olisi minä ilman naurua, myötätuntoa, surua..
Voisin vain joskus löytää sen on-off napin jotta voisin hetkellisesti sulkea tunteet. Ehkäpä me kaikki haluaisimme löytää sen joskus.

Kihlaus

Mitä tarkoittaa kihlaus? Olen törmännyt asiaan yhä enemmän ja enemmän.
Moni menee kihloihin jo parin viikon tai kuukauden kuluttua, mutta mitä sillä halutaan kertoa?
Tarkoittaako sormuksen saaminen, että sillä halutaan näyttää muille rakastumisensa ja sitoutumisensa toiseen ihmiseen?
Halutaanko sillä kehuskella, en ole sinkku, minut halutaan omaksi?
Onko se lupaus yhteisestä tiestä avioliittoon?

Omasta mielestäni on naurettavaa mennä kihloihin todella nopeasti. Suurin osa kihlatuista ystävistäni on mennyt kihloihin vasta kun todella tuntee puolisonsa, kun on varma että haluaa olla sen saman kanssa loppuelämänsä. Tämä tarkoittaa yli 2vuoden seurustelua ja avoliitossa oloa. Kun on koettu hyvät ja huonot hetket, selviytyen niistä voittajina.


Keskustelin eilen Miehen kanssa, ja sain häneltä tänään viestin.
Haluan olla kanssasi loppuelämäni, mennä naimisiin ja saada lapsia.

Mutta mitä tulee tehdä, jos ei ole varma haluaako itse tätä? Tai no, haluan minä, mutten tiedä enää haluanko Miehen kanssa.

Mitäänhän ei voi menettää jos kokeilee vielä, jos rakastuu vielä ja huomaa vielä haluavansa toisen loppuelämäkseen. Ainakin olisi vaikeudet selätetty.
Välitän Miehestä edelleen, mutta toisaalta en välitä. Ikävöin ja en ikävöi.
Olen myös ihastunut toiseen. Nautin hänen seurastaan ja säteilen hänen syleilyssään. Mutta hänestä ei kuulu mitään silloin kun emme ole toistemme lähettyvillä.
Pitäisikö minun siis unohtaa ihastumiseni, ja katsoa vielä kerran Miehen kanssa hetki. Mies ei ole koskaan sanonut mitään kihlautumisesta,lapsista..tai sen verran ettei aio niitä koskaan toteuttaa. Mutta nyt,kun hän oma-alotteisesti alkaa kertomaan, tarkoittaako se sitä että Mies on kasvanut ja huomannut mitä haluaa?


Mutta ymmärtääkö hän kihlauksen merkityksen? Tottakai jokainen ajattelee asian eri tavalla, mutta  minulle kihlaus tarkoittaa avioliittoon menoa, joka taas tarkoittaa loppuelämää yhdessä.
Minulle kihlaus on suuri asia, ja naimisiin meno elämäni suurin unelma.


Entä jos hän ajattelee kihlauksen eri tavalla? Jos hän haluaa antaa sormuksen vain jotta saisi minut "liekaan, omistukseensa"?

Miltä kihlauksen kuuluisi tuntua? Onko se niin satumaisen romanttista kuin kuvittelen? Muuttuuko maailma vaaleanpunaiseksi ja perhoset leijailevat?
Vai onko se samanlainen kuin joku arkipäiväinen asia?


Onko kihlaus muuttanut merkityksesä aikojen saatossa, onko nykyään  normaalia syöksyä kihloihin vai tuleeko odottaa että sydän pakahtuu onnesta?

Viikonlopusta

Hieman viikonlopun kuulumisia.

Perjantaihan minulla menikin suurimmaksi osaksi töissä, ihanat 11h.. Mahtava yllätys kuitenkin odotti minua kotona, rakas Koira oli koko päivän yksin luonani, eikä ollut tuhonnut mitään! <3
Sää ei ollut mikään hyvä, pakkasta, tuulta ja lumipyry. Lähdimme kuitenkin tuiskua vastaan ja kävimme tunnin lenkin, sen jälkeen kasvoni olivat jo niin jäässä että oli pakko päästä sisälle lämmittelemään.
Loppuillan vietimme rauhallisesti kotosalla, leikkien ja harjoitellen, ja lopulta minä koneelle, Koira sylissäni.
Kunnes, yöllä herään painajaiseen, katson kelloa, 03.20. Miehen piti tulla luokseni baarin jälkeen,ja koska häntä ei näkynyt ajattelin soittaa ettei mitään ole tapahtunut.. Tämä oli kuitenkin virhe.
Mies ei heti vastannut, vaan soitti hetken kuluttua takaisin, aivan raivona ja kännissä. Hän oli mennyt huoran luokse. (tyttö,joka on kihloissa,ja jonka kanssa miehellä oli salasuhde)
Tietysti suutuin,olihan hän luvannut ettei ole tytön kanssa enää missään tekemisissä, ja kuitenkin oli sen luona. Sanoin jatkavani unia.
Pian veljeni soitti, tule hakemaan mies! Ihmettelin veljeni outoa äänen sävyä ja nousin hakemaan miehen.. kun pääsin pihaan, näin että veljeni oli kaatunut lumeen, ajattelin että humalassa kompastunut. Sitten huomasin, veljeni ja mies sotivat sanoilla.. Kun mies tuli autoon, hän ei suostunut kertomaan mitä oli tapahtunut. Myöhemmin sain kuulla että veljeni oli käskenyt miestä pitämään minua hyvänä ja mies oli suutuspäissään käynyt veljeni kurkkuun.


Lauantai meni väsyneenä töissä, 12h putkeen. Kun kuitenkin pääsin töistä, hain Koiran mieheltä luokseni ja aloin hemmotella itseäni, kynsi ja kasvonaamio, jonka jälkeen ihanat uudet tekokynnet paikoilleen. Tarkoitukseni oli lähteä nais seurueella viihteelle, ulkoiluttamaan uusia saappaitani :)
Pian olin valmis lähtöön, vein koiran illaksi hoitoon ja aloitin illan ajelulla ystäväni kyydissä. Kävin toisen ystävättäreni luona iltaa istumassa ja rupattelemassa, pian lähdimmekin taas ajelulle ja haimme lisää naisia seuraan baariin.
Tulihan sitä otettua, mutta kyllä pidettiin hauskaakin! Tanssimme, juttelimme, tanssimme, selvitimme riitoja ja tanssimme!
Jatkoillakin käytiin ja selvitettiin loppuillan tapahtumia (ulkomaalaisjoukko kävi eräiden seurueemme henkilöiden kimppuun) sekä pidimme vielä hauskaa.
Aamuyöllä sitten lähdimme kotia kohti, jotta kuski ei ihan sammuisi rattiin, kävimme vielä hakemassa miehen luokseni (en tiedä miksi halusin hänen viereensä!) ja nukkumaan, jota kestikin su iltaan asti! Tulipahan ainakin univelat nukuttua.

rakkaus

Parantumaton romantikko kun olen, niin aloin miettiä rakkautta.
Mitä se on?
Tunne, jonka jokainen haluaisi tuntea. Olomuoto, joka saa hehkumaan.
Hetki, joka saa kaiken romahtamaan.

On sanottu, että rakkauden voi jakaa neljään eri osaan:
eroottiseen, veljelliseen, jumalalliseen ja romanttiseen rakkauteen.

Itse en allekirjoita yllämainittua, mielestäni rakkautta ei voi jakaa osiin, sillä rakkaus on joka paikassa, jokaisessa asiassa, teossa, emme vain aina ymmärrä sitä.

Yritin miettiä suurimpia rakkauden tunteita jotka minulla on ollut. Mieleeni tulee asioita, joita olen edellisissä parisuhteissani kokenut.

Kun olin riidellyt perheeni kanssa ja kävellyt n.10km vesisateessa silloisen puolisoni luokse, muistan miten hyvältä, taianomaiselta, minusta tuntui.
Hän vei minut sohvalle, kiersi viltin ympärilleni ja toi keksin.
  Ei varmaan kuulosta ihmeelliseltä, mutta tunne oli jotain sanoinkuvailematonta.
Kun olin todella pahasti sairaana, en pystynyt liikkumaan enkä puhumaan, hän oli koko ajan vierelläni. Pyyhki otsaani, peitteli paremmin, otti syliinsä, silitti hiuksiani ja sanoi kauniita, lohduttavia sanoja.

Muistellessani näitä asioita, voisin ruveta itkemään. Kuinka muistot voivatkaan nostaa pintaan sen lämpimän, huumemaisen hyvänolon tunteen.

Ja kuinka sen jälkeen tunne häviää, ja jättää jälkeensä suunnattoman kivun.
Olen miettinyt, ehkä rakkaus on asia, jota ei koskaan saisi päästää kokonaan valloilleen. Ehkä pitäisi aina kahlita hieman rakkautta, jota voisi pahimpina päivinä ottaa, ja muistaa, ettei kaikki olekaan niin huonosti.
Ehkä rakkaus on sidottu, kuin viereisessä kuvassa, ja liian suureksi kasvaessaan ottaa kiinni piikkeihin, jolloin tunnemme suurta kipua. Palaamme maan pinnalle.


Mutta onko rakkauden kuitenkaan tarkoitus satuttaa? Onko se jonkinlainen itsesuojeluvaisto, joka satuttaa rangaistaakseen vääristä valinnoista?
En tiedä mielettömämpää tunnetta kuin rakkaus, kuinka se nostaa pilvilinnoihin, ja samaan aikaan tuhoaa ihmisen.

Se antaa uutta toivoa, yhteenkuuluvuuden tunnetta, mielihyvää, poistaa yksinäisyyden.
Se vie elämältä pohjan, raastaa sydäntä, syöksee yksinäiseen pimeyteen.
Ja sitten pelastaa.
Ehkäpä rakkaus on noidankehä, jota meidän tulee vain kulkea yhä uudestaan  ja uudestaan. Mutta sen tiedän, etten vaihtaisi sitä mihinkään, ilman rakkautta emme olisi sellaisia kuin olemme.