Kesä ja Kärpäset

 

Lämmin, valoisa, sade, vihreys, värit, vastaleikatun nurmikon tuoksu, ne tulevat ensimmäisenä mieleen kun ajattelee kesää. Ja tietysti perussiivous, ikkunoiden pesu, kärpäset ja mäkäräiset..

Viime viikon nautin lämmöstä, kuinka ihanaa olikaan loikoilla pihalla tai rannalla ja nauttia kesäpäivistä. Töissä olo ei kuitenkaan sillä helteellä mitenkään erityisen mukavaa ollut, mutta en silti olisi yhtään hellepäivää vaihtanut.

Talvella on pimeää, lähinnä valkoista ja tumman erisävyjä, toisin kuin kesällä. Luonto kukkii, lähinnä vihreällä pohjalla olevat värit suorastaan säkenöivät, keltaiset voikukat, valkoiset metsätähdet, kirjavat lupiinit sekä naapurin punaiset ruusut. 

Myös vaatetuksessa olen huomannut eron, talvella tummat sävyt saavat huomiota, mutta kesän tullessa vaihdetaan väreihin, tai ainakin itse teen niin.

Ja sen kyllä huomaakin, sain juuri paketin tilaamiani vaatteita sekä tekokynsiä, värejä värejä ja värejä! En varmaan koskaan ole edes kuvitellut käyttäväni niin räikeää toppia tai mekkoa, kirkkaan keltaisesta paidasta puhumattakaan.

Mutta ehkä se vain kuuluu kesään, kun luonto kukkii haluaa myös itse hehkua.

Näyttää kuuluvansa vuodenaikaan, nauttivansa lämmöstä ja väreistä. Ehkäpä silloin myös piristyy entisestään, sillä auringon valo vaikuttaa ihmiseen monella eri tavalla, 

 saamme D-vitamiinia jota emme muuten yleensä saisi tarpeeksi, esimerkiksi psoriaksesta kärsivät saavat helpostusta ihon punoitukseen ja kutinaan, ja muutenkin "valohoito" piristää kummasti mieltä.

Kesällä myös tehdään enemmän, sillä enitenhän meillä vapaata ja lomaa kesällä on. Lähdemme erilaisille festareille, tapahtumiin, sukulaisten luokse tai ulkomaille. 

Ja kun järjellä ajatellaan, mieluummin erilaisissa tapahtumissa tai festareissa aikaa viettää lämpimässä ilmassa, kuin keskellä lumi- tai räntäsadetta.

Turhuudet

Jokaisella on varmasti omat tietyt turhuudet joita harrastaa. Minulla on meikkaus ja tekokynnet.

Rakastan laittautumista! Olen varmaan edellisessä elämässä ollut jokin prinsessa,  sillä nautin kun saan rauhassa viettää aikaa peilin edessä. Varsinkin silmien meikkauksesta pidän, saatan joskus vapaapäivinä meikata useamman kerran kun haluan kokeilla jotain uutta.

Ja kulmat. Jos näen jollain naisella huolittelemattomat kulmat, kauhistun ja ajattelen, eikö tuo omista peiliä! Tietysti jokaisella on oma tyyli ja mieltymykset, mutta minun mielestäni jokaisen pitäisi hieman siistiä kulmakarvojaan, emmehän elä enää kivikaudella

Tällä hetkellä suosin suht luonnollisen näköisiä ohuehkoja kulmia sekä tummia silmänrajauksia värikkäillä luomiväreillä.

Olen hullaantunut varsinkin pinkkiin ja vihreään. Tänään laitoinkin vaaleaa vihreää sisänurkkaukseen sekä ylös ja tummempaa kohti ulkonurkkaa. Alaluomelle en tänään laittanut  yhtään väriä, vedin vain paksun eyelinerin sekä kajaalia.

Meikkauksen jälkeen tartuin hiuksiini ja aloitin juurien kihartamisen jotta saisin lisää tuuheutta, lisää volyymia. Tällä hetkellä pidänkin tuuheista hiuksista ja mieleni tekisi juuriin ottaa permanentti, eipähän ainakaan ihan heti lätistyisi.

Tekokynnet. Mitä tekisinkään ilman niitä! Työni vuoksi minulla ei pysy pitkiä kynsiä vaan ne haurastuvat ja katkeilevat, joiden vuoksi pureskelen loput..

Siispä, laitan tekokynnet aina kun vain mahdollista. Aiemmin laitoin vain viihteelle, mutta nykyään saatan laittaa jos on vaikka 2vapaa päivää putkeen.

Tänäänkin kävin hakemassa uusia kynsiä, jotka lakkasin liukuvärjäyksellä vaalean-hopean-lilaksi valkoisilla kärjillä. Kiitos ystävälleni joka näytti minulle liukuvärjäys tekniikan.

Muistot

 Meillä kaikilla on muistoja, sekä hyviä että huonoja. Ilman muistoja, emme olisi sellaisia kuin olemme. 

Menneisyys voi olla raskas taakka, ja meillä jokaisella on varmasti vaikeita asioita, muistoja jotka satuttavat enemmän kuin kukaan voi kuvitellakaan.

On myös muistoja, joihin palaamme aina ja saamme niistä voimaa.

Voimme muistella nuoruuttamme, sitä lämmintä kesää mummolassa, auringon laskua rakkaan kanssa, teinivuosien ystäviä.

Itse muistelin tänään koko elämääni. Kuinka lapsena oli huoletonta, voi,kuinka voisinkaan palata siihen aikaan!

Ensimmäistä rakkautta. Olen miettinyt lähiaikoina paljon rakkautta.

Kuinka huomaamattani alan hymyilemään muistellessani yhteisiä luisteluhetkiä, sitä kesäiltaa kun ajoimme auton parkkiin ja nautimme ystäviemme seurasta, kun ukkosella pidit minusta kiinni ja silitit päätäni, kylminä talviöinä hait lisää peittoja etten palelisi. Kun hakkasit halkoja ja minä kasasin niitä. Kun olimme sylikkäin ja katsoimme ohjelmiamme, kun nauroimme peleillemme.

Kun olin onnellinen.

Voiko näihin aikoihin palata? Kannattaako ottaa riskiä että saisi sen kaiken takaisin?

Haluan, vaadin hellyyttä ja rakkautta, huomiota ja kauniita sanoja. Nautin kun saan olla keskipisteenä, mutta myös ahdistun siitä helposti. Kuin nyt. Nautin, mutta samalla se tuntuu väärältä.

On kuin eläisin sumussa, olen mutten kuitenkaan ole. Näen ympärilleni  mutten tarpeeksi kauas. Yritän liikkua jotta näkisin paremmin, mutta jalkani ovat sidotut. Haluan hypätä tuntemattomaan, mutten uskalla. Pelkään että kaikki rikkoutuu ja menetän rakkaimpani. Vaivun unelmiin, niihin uskomattomiin muistoihin.

Saan voimaa kun muistan mitä olen joutunut kestämään, mistä kaikesta olen selvinnyt. Mutta samantien hajoan, kun muistan mitä olen menettänyt. 

Kuinka pääsee muistoista irti? Miksei voi vain palata ihanimpiin muistoihin ja elää niissä uudelleen ja uudelleen?

 

Lapsuuden haaveet

Meillä jokaisella on varmasti ollut lapsuuden haaveita, osasta olemme saaneet pidettyä kiinni, osa on vain karannut.
Olin viikonloppuna kertonut uudelle tuttavuudelleni elämän kertani, ainakin kuulema. Muistan itse sen, että olin kertonut unelmistani kun hän oli saanut omituisen tunteen minulle.


Perheelläni ei ole helppoa ollut, joten meidän lasten oli pakko etsiä jokin pakokeino todellisuudesta, minulla se oli unelmointi. Unelmoin hevosista, pilvilinnoista joihin ei vaikeudet voisi koskaan päästä. Unelmoin elämän työstäni, joka taisi silloin olla yllättäen, hevostenhoitaja tai eläinlääkäri, muuttuen kampaajaksi ja ties miksi muuksi.


Yksi unelmani on ollut, hyvä mies. Lapsena näin paljon huonoja miehiä, kuinka julmia he voivat olla sanoiltaan, kuinka äkkipikaisia käsiltään, kuinka he muuttuivat sekunnissa raivon partaalle. Olla tunteettomia, ja sitten pyydellä anteeksi.

Siksi kuvittelinkin unelma mieheni. En muista enää tarkkoja ulkonäkö seikkoja, yksi oli jossain vaiheessa suklaasilmät ja tumma tukka. Tämä nyt on nykyään tosin monesti muuttunut.

Asiat, jotka ovat todella jääneet mieleeni, olivat: varakas, laittaa ruokaa ja hieroo minua.
Asioille on perustelutkin,
varakas koska olemme aina olleet köyhiä ja joutuneet miettimään mihin on milläkin kerralla varaa.
Laittaa ruokaa, sillä itse en siitä vain pidä! Luultavasti pitäisin kokkaamisesta jos osaisin kunnolla, mutta onhan se paljon mukavampi kun toinen tekee ruokaa.
Hieroo minua, sillä selkävikaisena minulla on useasti selkä,hartiat ja niska todella jumissa, ja miten hyvältä hieronta muutenkin tuntuu.


Unelmoin myös naimisiin pääsystä, olenkin päättänyt, että jos mikään muu ei onnistu, niin aion silti mennä naimisiin alle 30-vuotiaana.


Mutta onko lapsuuden haaveet todella niin tärkeitä?
Elämähän muuttuu, asiat ja arvot muuttuvat, tuleeko unelmista silti pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä?
Vai onko unelmat vain pakokeino arjesta, ikävästä todellisuudesta? 

Toisaalta, ilman unelmia ja haaveita maailmamme olisi paljon harmaampi.

Iloisuus

Jälleen minulta kysyttiin, miksi olet niin iloinen?
Onko iloisuus väärin, ettei ole pahalla tuulella?
Olen monesti kuullut minusta puhuttavan, tuo käyttää jotain aineita kun on niin iloinen.
En kuitenkaan tarvitse, sillä luonteenpiirteisiini kuuluu iloisuus. Nautin, tai ainakin yritän, elämästä. Miksi pitäisi olla mökönä koko ajan, kun voi mieluummin naureskella?
Ja onhan muillakin seurassani olevilla paljon mukavempaa kun olen ilopillerinä ja naureskelen ja hupsuttelen, kuin että noituisin ja masentelisin koko ajan.

Ja onhan tutkittukin, nauru todella pidentää ikää.
Se ehkäisee ja parantaa masennusta, auttaa fyysisesti terveenä pysymisessä, kehittää sydäntä vahvemmaksi sekä poistaa mm. stressiä ja helpottaa elämän ylämäissä.

Itse nauran ehkä siksi, että haluan piristää muiden päivää, en halua kenenkään olevan surullinen. Nautin tunteesta kun saan jonkun muun nauramaan, vaikka sitten vain minulle. 
Naurulla pystyy peittämään mieltäpainavat asiat. Harvemmin kukaan iloiselta ihmiseltä tulee utelemaan, miten voit, miksi asiat menivät niin?
Naurulla pystyt monessa tilanteessa salaamaan todelliset ajatuksesi ja lieventämään huonompia hetkiä.
Kun löytää pienimmistäkin asioista jotain ilon aihetta, jaksaa sen huonoimmankin päivän paljon paremmin, ja jaksaa selvittää vaikeimmatkin asiat.

Iloisuus lisää sosiaalisuutta, saat enemmän ystäviä ja huomiota kun olet iloinen oma itsesi etkä valita joka asiasta. Tietenkään ei tule esittää iloista, sillä se huomataan ja se karkoittaa ihmiset ympäriltäsi.

Kokeile kuinka hauskaa tämäkin on!

Ehkä jaksan olla niin paljon positiivisella mielellä, koska osaan päästää sisäisen lapseni niin helposti ulos, välillä ehkä turhankin helposti.

Mutta eikö se ole hyvä jos kuitenkin pitää järjen päässä ja jalat maassa?
Eikö käy liian raskaaksi jos on aina totisena?
Mahdollisimman useinhan kuuluu heittää huolet mielestään ja hupsutella?

Syyllisyys

Kuvittele olevasi puu, vahva ja ylpeä, olet kestänyt kovimmatkin myrskyt kaatumatta. Kunnes tulee tikka, joka naputtaa runkosi täyteen pienen pieniä koloja. Pian kolot kasvavat ja olet lahoamassa. Siltä tuntuu syyllisyys.

On olemassa monenlaista syyllisyyttä, varkaudesta, petoksesta, valheesta, rakkaudesta, mistä tahansa.

Itse tunnen suurta syyllisyyttä olemassa olostani. Olen tuhonnut toisen elämän.

Halusin hänet todella kovasti, kärsin hänen vuokseen enemmän kuin kukaan muu, mutten saanut häntä. Kun hän vihdoin huomasi minut, oli kuitenkin liian myöhäistä.

Nyt en voi kuin katsoa hänen kärsimystään, ja yrittää pitää sydämeni kovana jotten enää lisäisi hänen tuskaansa. Mutta kuinka kauan syyllisyyttä on kannettava, onko minun todella kannettava sitä, koska olin itsekäs ja halusin omaa elämääni? Koska en välitä vain hänestä enkä halua loukata ketään?

Kuinka syyllisyydestä voi päästä pois? Tunnustamalla? Maksamalla velat? Anteeksi pyynnöllä?

Olen tekoni ja tunteeni tunnustanut, olen rehellisesti kertonut ajatukseni, olen pyytänyt tuhannesti anteeksi. Yritän olla tukena, mutta koloni kasvavat koko ajan, en enää tiedä kuinka kauan pysyn pystyssä. Haluan auttaa,tukea, minun syytänihän olotilasi on, mutten tiedä kuinka kauan jaksan.

Olen kuin narulla keskellä kuilua, takaisin en voi kääntyä ja jatkaa en uskalla.

Ei ole oikotietä onneen, mutta eikö jotain helpotusta voisi saada? Eikö elämä kerrankin voisi mennä käsikirjoituksen mukaan? Täytyykö aina olla juonenkäänteitä. Eikö voi olla onnellista loppua ilman suuria murheita, ylitsepääsemättömiä esteitä?

miehet osa 2

Juttelin tänään ystäväni kanssa, yllätys yllätys, miehistä. Kuinka heitä ei voi ymmärtää!

Miksi mies ei voi myöntää olevansa heikko, tarvisevansa apua?

Onko maskuliinisuus todella sitä, ettei koskaan voi näyttää huonompia hetkiään?

Kuinka miestä luetaan? Mistä voimme tietää mitä mies meistäkin ajattelee, mitä hän haluaa?

Sanotaan, ettei mies itke, mutta miksi? Kyynelkanavat ja tunteet heilläkin on, vaikkei sitä aina uskoisikaan. Onko miehen aina pakko olla vahva? Tottakai nautimme ja odotamme että mies pystyy tarpeen tullen puolustamaan meitä, mutta emme myöskään halua tunteetonta kivikasvoa.

Miten voit tietää mitä mies haluaa? Jos hän kertoo huolistaan, eikö silloin yritetä häntä auttaa kaikin mahdollisin keinoin? Eikö silloin kysytä ystäviltä neuvoa?

Haluaako mies näyttää että myös hänellä on heikkoja hetkiä, ilman että häntä kuitenkaan autetaan? Onko se jokin keino herättää naisen hoitovaistot ja sitten kuitenkin näyttää olevansa MIES ja hoitavan itse asiansa kuntoon? Ehkä sillä näytetään herkkä puoli, muttei kuitenkaan pystytä ottamaan naisen herkkyyttä vastaan.

Kuinka voimme tietää mitä mies meistä haluaa? Jos hän kehuu sinua kun olet laittautunut, jos pyytää kirkkain silmin seuraansa, eikö tämä yleensä osoita kiinnostusta? Miksi tämä korostuu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä viihteellä? Onko kiinnostuksen osoittaminen, sanominen ilman rohkaisuryyppyä niin mahdotonta?

Tottakai naisetkin haluavat hieman saalistaa ja nähdä ettei mies ole vain saamisen perässä, mutta kannattaako liian vaikeasti tavoiteltava olla?

Onko kiinnostuksen kertominen sitten niin tunteellista? Ajatteleeko mies, ettei hän pysty sitä niin vain sanomaan, vaan että siinä pitäisi olla jotain erikoista, romanttista?

Ajatteleeko mies sanomistaan niin paljon, ettei pysty siihen enää? 

Ehkä he luulevat että naiset ymmärtävät tietyistä teoista kiinnostuksen, halauksesta, kukkien tuomisesta, soitosta tai viestistä vastaajassa.

Toki pidämme näistä kaikista, mutta emme koskaan voi olla varma mitä mies tarkoittaa.

Elämme kuitenkin nykyaikaa, eikä kiinnostuksen tarvitse enää olla pitkäaikaista. Luulemme ymmärtävämme toista ja kuvittelemme liikaa, kunnes huomaammekin ettei toinen tarkoittanutkaan mitään. Näin petymme, emmekä enää usko, kunnes on liian myöhäistä.

Pahimmillaan emme usko koko yhdessä oloon, rakkauteen, välittämiseen vaan odotamme vain uutta pettymystä jääden yksin, kiittäen niitä luusereita jotka leikkivät tunteillamme.